Olen itse kirjoittanut, ettei pahaa oloa voi loputtomiin paeta. Se saa sut aina kiinni. Mulla sen teki yksi viikko, kun en saanut kunnolla nukuttua. Kaikki ne hienot ja mahtavat kulissit, joita itselleni rakensin, tulivat rymisten alas. Siinä mä sitten seisoin ruhjeilla kaiken silpun keskellä enkä oikein tiennyt, mistä taas aloittaa.

Kaikkein vaikeinta on myöntää, että on paha olla. En mä taida pärjätäkään. Kaikkein vaikeinta on pyytää apua. Olla heikko, epävarma, pelokas ja pieni. Kuiskata, että mulla on aika paha olla. Avata se pato ja antaa tulvia. Toivoa, että joku pitää susta kiinni.

Masennus on täällä taas. Koska en mä jaksanutkaan. Mun piti, mutten jaksanut. Olen taas huomannut, mikä armottomuus mun sisällä asuu. Se huutaa, että mä olen epäonnistunut. Se huutaa, että mun pitäisi jaksaa. Mun pitäisi pystyä. Mun pitäisi olla terve. Mun pitäisi sitä ja tätä. Se kirkuu ja ruoskii mua armottomasti.

Se ääni ei kokonaan hiljene, vaikka tämä onkin jo neljäs masennusjaksoni. Tuttua puuroa, sitä samaa ympyrää ja kehää. Olen surullinen ja pettynytkin, että tää meni taas tähän pisteeseen. Mutta samalla en yhtään ihmettele. Sanoin työterveydessäkin, kun multa kysyttiin, mikä huolestuttaa töissä jaksamisen kannalta eniten, että olen hirvittävän hyvä vetämään itseni piippuun. Tarkoitin sitä. Mä olen ihminen, joka tekee ja urakoi. Joka haluaa elää joka minuutin ja puskea eteenpäin, vaikka tuntuisi vähän pahalta. Osaamatta pysähtyä ja hengittää. Kuulostella, miltä tuntuu.

Mä olen siinä tosin nykyisin parempi, kuin joskus aiemmin. Masennus on opettanut kivuliaalla tavalla armollisuutta ja itsetuntemusta. Tunnen itseni todella hyvin, ne hyvät, pahat, rumat ja kauniit puolet. Itseni. Kokonaisuutena. Ja mä todellakin tiedän, missä mun heikkoudet ovat ja haluan työstää niitä.

Odotan varovaisen toiveikkaasti, mitä tämä jakso elämässäni opettaa minulle ja miten matka jatkuu tästä eteenpäin. En pelkää enää, koska uskon vakaasti siihen, että elämä kantaa. Vaikka nyt on vaikeaa ja tuntuu siltä, kuin olisin vereslihalla, elämä kantaa. On aika levätä ja palata perusasioiden äärelle. Olla lempeä itselleen.

Mä yritän nyt keskittyä hengittämiseen. Siihen, että muistan syödä ja nukkua. Juoda vettä. Yritän löytää niitä iloa tuottavia asioita mun elämään. Tunnustella varovasti omia fiiliksiä ja ennen kaikkea olla armollinen itselleni. Silittää itseäni lempeästi ja sanoa, että kaikki järjestyy jälleen. Ja etten mä ole yksin. Kaikkea ei tarvitse selvittää kerralla, mutta hiljalleen, pienin askelin, kaikki järjestyy taas.

Niin kuin on järjestynyt aiemminkin. Multa kysyttiin itsetuhoisista ajatuksista. Mä sanoin hoitajalle rehellisesti, että mä haluan elää. Vaikka nyt se tuntuu pelottavalta ja vaikealta, silti. Koska mä tiedän omasta ja muiden kokemuksesta, että pimeinkin pimeä on voitettavissa. Viiltävästä kivusta, puristavasta ahdistuksesta ja murskaavasta pelosta voi selvitä. Siinä on jotain hyvin, hyvin kaunista ja voimauttavaa.

Ehkä se on elämän ydin. Kaikki ne myrskyt, joista emme usko koskaan selviävämme. Ja silti selviämme. Kaikki ne törmäykset, kun keuhkoistamme pakenee ilma ja se, kun jälleen pystymmekin hengittämään. Kaikki ne tuulet, jotka tuntuvat tempaisevan meidät lentoon, kun olo on niin kevyt ja sieltä laskeutuminen tavalliseen arkeen. Kaikki ne siniset hetket, joissa asuu rauha ja tyyneys. Ja niistä leikkaus taas siihen ruuhkaiseen Prismaan, jossa ei rauhasta tai tyyneydestä ole tietoakaan. Ihan jokainen tunne ja väri, joita elämä on tulvillaan. Ehkä se nimenomaan on elämää, että tuntuu. Hyvässä ja pahassa. Ja sitten elämä jatkuu. Mikään tunne tai väri ei ole pysyvä, muuttumaton, vaan liike jatkuu koko ajan. Ja ainakin itselläni se liike on aina eteenpäin.

Hän jäi yhden pysäkin ennen minua bussista ja katseeni osui hänen reiteensä. Shortsien alla oli vaaleat legginsit, joiden alta paistoivat tuoreet taisteluhaavat. Joku niistä tihkutti vielä, sillä vaaleat legginsit värjäytyivät verellä. Olisin halunnut mennä halaamaan häntä ja sanomaan, että mä tiedän, millaista se on. Ja että hän olisi uskonut mua, kun olisin sanonut, että se helpottaa. Että hän on niin paljon arvokkaampi. Niin paljon. Niin paljon rakastetumpi ja niin ainutlaatuinen. Uskonut, kun olisin sanonut, että mikä tahansa hänen elämäntilanteensa onkaan, ei tarvitse satuttaa itseään.

Tiedän, ettei hän olisi uskonut. En minäkään olisi uskonut silloin aiemmin.

Aloitin viiltelyn, kun olin kolmetoista. Se alkoi ikään kuin kokeiluna, josko se auttaisi valtavaan pahaan oloon sisällä. Ja siinä sairaassa maailmassa, jossa elin, se tuntui auttavan. Mä jäin koukkuun heti. Minä, joka pelkään verta enkä siedä juuri kipua. Siitä tuli mun pakokeino, mun salaisuus. Muodostin siihen oman, salaisen suhteen, niin kuin moni riippuvainen ihminen. Se oli vain mua varten.

Enhän mä sitä salaisuutena osannut kokonaan pitää. Ystäväni tiesi, hän oli myös viiltelijä ja hän ratsasi joskus mun huoneen. Mutta niin kuin pois kaadettu viinakin, mä löysin kyllä tavan, jos halusin. Lupauksilla ei ollut merkitystä. Mä lupasin monta kertaa, etten tee enää niin. Että kyllä mä pystyn olemaan ilman. Enkä sitten kuitenkaan pystynyt.

Koska mä en luvannut sitä itselleni.

Varmaan kiusallisin keskustelu, jonka olen ikinä käynyt, oli äitini kanssa viiltelystä. Tulimme saunasta ja pyyhkeeni putosi ja samalla hetkellä tajusin, että hän näki jäljet. Äiti ei nimittäin saunassa nähnyt ilman laseja mitään. Hän ei sanonut mitään ja menin huoneeseeni. Otin asian myöhemmin esille ja yritin selittää rakkaalle ihmiselle, miksi teen mitä teen. Miten olisin voinut selittää? Aiemmin sanoin, että viiltelyä ei voi ymmärtää kuin toinen viiltelijä. Ja olen yhä samaa mieltä. Luulen, että toisilla riippuvaisilla ihmisillä on kuitenkin käsitys siitä, mistä puhun ja lähtökohtaisesti jokainen meistä voi ainakin yrittää ymmärtää, olla sympaattinen sitä toista kohtaan. Siinä me istuimme, molemmat kyyneleet silmissä ja häpeä vyöryi ylitseni. Tämäkään ei silti saanut minua lopettamaan.

Mä kerkesin täyttää 20, kun joulukuussa vuonna 2015 päätin, että nyt riittää. Tämä loppuu tähän. Mä en enää halua satuttaa itseäni. Se päätös oli pitkän pyristelyn ja työstämisen takana. Olin aiemminkin ”lopettanut” ja sortunut. Uudelleen ja uudelleen. Koska jätin aina takaportin auki vaikeita tilanteita varten. Vuoden 2015 joulukuussa näin ei ollut. Mä lupasin itselleni, en kenellekään toiselle, että nyt se loppuu. En kertonut edes lupauksesta muille, koska sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Se oli vain mua varten oleva asia.

Olen ollut viiltelemättä siitä lähtien, mutta viiltelijä mun sisällä on aina. Se riippuvuus on minussa aina. Niin kuin riippuvuussairauksilla on tapana. Ahdistuksen keskellä se on yhä ajatus, joka tulee mieleeni. Koska sillä mä aiemmin lääkitsin sitä möykkyä rintakehässäni. Vaikka eihän se koskaan auttanut. Se johti vaan valtavaan häpeään ja syyllisyyteen. Nykyään mulla on onneksi paljon muita keinoja sisäisten möykkyjen päihittämiseen kuten puhuminen, kirjoittaminen, musiikin kuuntelu ja siivoaminen. Viiltely ei ole enää vaihtoehto, takaportti siihen ei ole auki vaan muurattu umpeen. Mä olen oppinut kohtaamaan sisäiset mörköni sen sijaan, että pakenisin niitä. Voin kertoa, että siinä pakenemisessa jää ihan aina kakkoseksi. Se, mitä sä pakenet, saa sut aina kiinni ja lopulta jollakin tavalla se asia on kohdattava.

Sinulle, tyttö bussissa, haluan joka tapauksessa sanoa jotain. Se helpottaa, mä lupaan sulle. Jonain päivänä sä näet taas värit ja tunnet tuulen. Katsot auringonlaskua ikkunasta ja hymyilet kyyneleet silmissä, koska sun on niin hyvä olla. Koska sä olet onnellinen. Sä et ehkä usko sitä nyt, en mäkään uskonut. Usko kuitenkin se, että mä tiedän, mistä puhun.

Mä olen ollut siellä pimeässä ja kylmässä yksin ja on tuntunut siltä, että elämällä ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mä olen maannut yksin häpeään ja kipuun kääriytyneenä, kun olen taas satuttanut itseäni. Mä tiedän, miltä sellainen valtava ahdistus tuntuu, joka melkein tukehduttaa sut. Ruhjoo sun rinnan ja rutistaa sielun kasaan. Kun siellä pimeässä ei ole edes pientä valonpilkahdusta. Ja kun tuntuu, että on maailmassa täysin yksin.

Mä haluan sanoa sulle, tyttö bussissa, että sä et ole yksin. Ja että sinä ja minä, me ollaan vahvoja. Me ollaan taistelijoita. Ja me ollaan valtavan arvokkaita. Me olemme rakkauden ja kaiken hyvän arvoisia. Me ansaitsemme hyvää, hellää ja rakastavaa kohtelua toisilta mutta myös ennen kaikkea itseltämme. Koska meistä itsestämme se lähtee, aina. Näin etänä haluan rutistaa sinua lujaa. Haluan myös sanoa sen, että puhu aiheesta. Vaikka se hävettää, vaikka se pelottaa. Puhu syistä siihen, miksi koet, että sun tarvitsee satuttaa itseäsi. Miksi sä teet sitä. Puhu loputtomasti, kyseenalaista lempeästi omaa ajatusmaailmaasi. Se on tie, joka johtaa siihen, että jonain päivänä lupaat rakkaudella itsellesi, että ei enää.

Mene peilin eteen ja hirveän ruman puheen sijaan katso itseäsi ajattelematta mitään. Jos tulee rumia, satuttavia ajatuksia, työnnä ne pois. Vain sinä ja peili. Sitten kun se sujuu, voit alkaa etsiä yhden asian, josta voit kehua itseäsi. Vaikka se, että sun hiukset on tänään ihan ok tai että sulla on kiva hymy. Se riittää. Niin mä opettelin katsomaan kehoani rakastavammin ja lempeämmin, ja sitä myötä myös kohtelemaan sitä niin.

Sä olet ainutlaatuinen ja arvokas. Sä olet niin paljon arvokkaampi, kuin tiedätkään. Toivon sulle sydämeni pohjasta kaikkea hyvää. Rakkautta, hellyyttä, iloa ja värejä. Lempeää tuulta sun hiuksiin ja keveyttä askeliin. Sitä, että joku päivä sivelet sun arpia rakkaudella ja hellyydellä kiittäen sun upeaa kehoa siitä, että sä olet elossa. Sä olet yhä elossa, kaiken jälkeen, eikä mikään ole sulle mahdotonta.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Lahden Klubitalon KlubiLahti-lehdessä. Se löytyy myös Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkun blogista osoitteesta: https://tukikeskusvalopilkku.blogspot.com/2020/05/vierailija-se-helpottaa-ma-lupaan-sulle.html?fbclid=IwAR3LFVZwz0popl_SbS2u6FZ4cjamlrOFmrBajNJgd1A6a8LMVAazC2BfkhY

Ainoat ystäväni ovat ahdistus, masennus, kipu, syyllisyys, väsymys… Se jatkuva väsymys. Mutta pahinta on se, kun on ihan turta. Niitäkin päiviä on. Kun mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ajatukset kiertävät kehää.

Olet huono, olet riittämätön, et ole mitään. Et sinä osaa edes kirjoittaa, miksi yrität? Lakkaisit nyt vain yrittämästä. Olisi kaikilla helpompaa. Sinusta ei koskaan tule mitään. Ei yhtään mitään.

Pahimmat kiusaajat koko elämäni ajalta ovat omassa päässäni. Ja minua on kuitenkin kiusattu koulussa kolmetoista vuotta. Se pahin kiusaaja on masennus. Masennus on kuin musta möykky minussa, se pimeä puoli joka yrittää ja haluaa sortaa. Sitä on niin vaikeaa selittää.

Itse sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta monta vuotta. Keväällä 2016 tuli viimein hetki, kun voin paremmin. Olin silloin 20-vuotias.

Kahdeksan vuotta siellä mustassa kuopassa. Olen aina kuvannut masennusta mustaksi kuopaksi. Siellä on pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Minulle se oli kuitenkin tutuista tutuin paikka. Kun aloin kiivetä ylös kuopasta, minua pelotti. Mitä ylhäällä odottaa? Mitä tapahtuu masennuksen jälkeen?

Kiipesin ylös kuopasta. Näin värit. Nauroin ja hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin aidosti. Tuntui onnelliselle. Iloiselle. Mitä ovat nämä kummalliset tunteet, jotka kadotin? Ne tuntuvat ihan sairaan hyvälle.

Syksyllä 2016 aloin huomata oireita uudestaan. Itkuisuutta, kärttyisyyttä, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä... Suihkuun meneminen tuntui mahdottomalle saavutukselle. Ensimmäinen ajatus päässäni oli "ei taas". Tuntui musertavalle huomata, ettei olekaan kunnossa.

Hoitosuhteeni nuorisopsykiatrialla oli päätetty ja minut oli siirretty terveyskeskukseen. Tajusin, ettei se riitä. On pakko olla turvaverkko. Minulla on pakko olla turvaverkko.

Soitin entiselle lääkärilleni nuorisopsykiatrialla ja sain lähetteen aikuispuolelle.

Aikuispuolella lääkäri diagnosoi toistuvan keskivaikean masennuksen.

Vuoden 2018 jälkeen masennus palasi kolmannen kerran, lieväasteisena.

Nyt olen ollut vuoden verran terveenä, ilman masennusta. Opetellut elämään sitä ns. tavallista elämää.

Voi olla, että masennus tulee takaisin uudelleen. Voi olla, että se on osa elämääni aina. Voi olla, ettei se enää koskaan palaa. Sitä ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että en halua antaa sen hallita elämääni. Enkä aio elää elämääni peläten tai odottaen. Masennus on ollut osa minua, osa elämääni, mutta se ei ole elämäni eikä se ole minä.

Haluan tehdä ja kokea asioita. Elää tätä elämää.

Tehdä koko ajan töitä itseni eteen ja sen eteen, että myös pysyisin terveenä.

Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia. Minua on kuitenkin lohduttanut ajatus siitä, että päivä kerrallaan. Vaikka huomista ei ole kenellekään luvattu. Elämä on tässä hetkessä.

Masennuksella tai ilman.

Siinä ei ole mitään hävettävää. Mielenterveysongelmissa nimittäin.

Apua saa.

Minä olen ainakin saanut paljon apua. Ja olen siitä ikuisesti valtavan kiitollinen. Omasta turvaverkostani, joka ottaa kiinni, jos omat jalkani huojuvat. 

Ja taas taistellaan eteenpäin.

Yksi päivä ja askel kerrallaan.

Myöhemmin hän ostaa sulle kukkia. Vie syömään ja sanoo, että ei tee enää niin. Kunnes hän tekee sen uudelleen. Uudelleen. Ja uudelleen. Eri tavoilla hän rikkoo kaikki sun rajat ja sä ajattelet, että se on sun syy. Koska sä et löynyt. Sä et huutanut. Sä et sanonut ei. Lamaannuit ja menit ajatuksissasi jonnekin, missä on aurinkoa ja tuulta. Jonnekin, missä pystyy hengittämään. Seksuaalisen väkivallan aikana sä et kykene hengittämään ja menet oksentamaan, kun se toinen on valmis sun kanssa.

Tämä toistuu useamman ihmisen kanssa. Sama kaava. Ensin luvataan kuu ja tähdet taivaalta, ollaan niin ystävällisiä, helliä ja saadaan se luottamus. Joka myöhemmin rikotaan tuhansiin palasiin. Ja sä alat ajatella, et tää on kai sitten sitä normaalia. Tämä kuuluu suhteisiin. Miksi tästä ei sitten puhuta? Miksi tää sattuu näin paljon? Miksi on koko ajan niin paha olla?

Ja ennen kaikkea, miksi sä palaat aina takaisin?

Seksuaalinen väkivalta. Asia, josta olen halunnut pitkään kirjoittaa ja puhua. Olen kuitenkin vaiennut, niin kuin moni muukin. Väkivallan uhri syyttää itseään, häpeää asiaa. Se on kuulemma yleistä. Mä jotenkin ajattelin pitkään, että noin suhteissa toimitaan, noin miehet toimivat. Se oli mun normaali. Kunnes mä löysin ihmisen, miehen, joka kunnioitti mun jokaista rajaa ja kuunteli mun tarinoita aiemmista kokemuksista järkyttyneenä. Sanoi, ettei ketään saa koskaan kohdella noin. Tuo on väkivaltaa, eikä todellakaan normaalia. Pohdin asiaa ja päätin puhua siitä hoitajan kanssa. Hän käytti sanoja sadisti ja raiskaus. Ne tuntuivat kaukaisilta. Eihän mulla ollut mitään hätää, eihän?

Muistan ne vapinat. Kohtaukset. Ne tulivat, kun mun rakkaan poikaystäväni asento tietokoneen äärellä istuessaan muistutti liikaa entistä miessuhdetta. Hänen piti tulla pitämään musta kiinni, kun mä katosin jonnekin traumojen maailmaan ja pelkäsin. Putosin. Hän piti musta kiinni ja hoki, että hän on tässä. Hän ei tee mulle pahaa. Tässä ei ole ketään muuta, kuin sinä ja minä. Siitä tuli meidän mantramme. Sinä ja minä. Ei ketään muuta. Ja siitä mä olen kiitollinen ihan joka päivä, että hän piti kiinni rakastavasti. Monet kerrat. Kunnes kohtaukset helpottivat ajan kanssa. Opin luottamaan, että mua ei satuteta enää.

Koulussa mulle opetettiin, että voi sanoa ei. Pitää sanoa ei, jos ei halua jotakin. Mitä jos ei pysty sanomaan ei? Jos lamaantuu täysin? Mitä jos siitä huolimatta, että sanot ei, se toinen tekee mitä haluaa? Niihin mä en saanut vastauksia koulusta enkä muutenkaan, ennen kuin vahinko oli jo tapahtunut. Mä onneksi osasin sitten lopulta puhua edes jollekin, jotta väkivallankokemusten työstäminen saattoi alkaa. Mitä jos joku vaikenee koko elämänsä? Kärsii hiljaisuudessa? Vähättelee kokemaansa, puolustaa satuttajaansa?

Väkivalta jättää aina arvet, vaikka ne eivät ulospäin näkyisikään. Kukaan meistä ei voi tietää, millaisia arpia kukakin kantaa sisällään.

Mä olen noihin vuosiin verrattuna saanut itseluottamusta ja itsetuntemusta. Arvostan myös itseäni ihan eri tavalla. Surullisinta on, että jotakin samankaltaista tapahtui minulle uudelleen eron jälkeen. Mulle tehtiin sellaista, mitä en olisi halunnut. Tällä kertaa mä sanoin siitä jälkeenpäin. Mä kerroin, että se ei ollut oikein ja että niin ei voi tehdä. Mä myös sanoin, etten aio enää tavata tätä ihmistä.

Eniten satuttaa se, että mä lamaannuin taas. Koska sama kaava toistui. Hän oli ystävällinen, tavattiin useampia kertoja ja yhtäkkiä hän tekee jotain sellaista, mitä en osannut odottaa. Vapinat palasivat, kun pääsin kotiin. Syytin jälleen kerran itseäni, että olen tyhmä, kun luotin.

Mutta koskaan, ei koskaan, se väkivalta ole sen kohteen syy. Ei koskaan. Se ei ole perusteltavissa millään syyllä. Se on aina väärin.

Mä haluan uskoa, että olen kaiken kokemani jälkeen vahvempi, vaikka mun sisällä arpia onkin. Mä olen mitä suurimmassa määrin selviytyjä. Ja mä en aio vaieta enää. Mä en aio käpertyä häpeään ja syyllisyyteen. Jokaisen on kannettava vastuu omista tekemisistään, eivätkä ne ole kenenkään muun taakka kantaa.

Ja tärkeintä on aina muistaa, että minä ja sinä olemme arvokkaita. Meitä pitää myös kohdella niin. Arvokkaina, ainutlaatuisina ihmisinä, joiden rajoja kellään ei ole oikeutta rikkoa.

Maailma oli valtavan raadollinen. Sitä on jotenkin vaikea kuvailla, miten voi ollakin niin umpikujassa, ettei elämässä ole enää valoa, väriä eikä mitään mistä unelmoida. Kun ei niitä saavuttaisi kuitenkaan. Kun ei niihin pysty kuitenkaan. Kun se kuolema väistämättä tulee. Kuolema oli se ainut haave. Se pakokeino, josta tuli jonkinlainen unelma, toive. Mä suunnittelin 12 -vuotiaana mun hautajaiset. Millaista musiikkia niissä soisi ja millaisia kukkia haluaisin. Ketkä olisivat paikalla. Mä olin lapsi. Ihan pieni lapsi, jolla ei ollut halua enää elää. Haluaisin ottaa tuon lapsen ja halata lujaa. Kertoa, mitä siellä tunnelin päässä voi olla. Muuta kuin vastaantuleva juna.

Mun sisällä on kuitenkin aina, ihan aina, läpi sen kaiken, palanut jokin majakka. Jokin sellainen voima, joka sai takertumaan elämään kaiken toivon menettämisestä huolimatta. Se voi olla sitkeyttä, sisua tai jääräpäisyyttä. Naiivia toivoa siitä, että on pakko olla jotakin parempaa. Ihan pakko. En mä tiennyt, mitä se olisi tai voisi olla. Mutta jotain muutakin oli oltava, kuin se musta mössö, jossa tarvoin eteenpäin rinta ruhjeilla ja henki salpautuen. 

Tätä mä olen yrittänyt nyt selittää, kun otan pikkuhiljaa joka osa-alueeseen mun elämässä jonkinlaista hallintaa. Kun otan jälleen vastuuta elämästäni ja itsestäni. Kun välitän ihan oikeasti itsestäni kokonaisuutena. Kun katson peiliin ja hyväksyn itseni. Kun unelmoin ja haaveilen. Se on ihanaa, en voi edes kuvailla. Miltä tuntuu, kun koko maailma on auki. Kun sä näät jotakin tulevaisuudessa. Ja susta tuntuu, ettei ne haaveet, suurimmatkaan, ole tavoittamattomissa. Kun kuolema ei ole enää unelma, toive eikä pakokeino. Kuolema ei ole vaihtoehto. Vaikka jokainenhan meistä kuolee, mutta ajattelin itse elää ennen sitä. Elää niin paljon, niin sydän auki, kuin vain ikinä pystyn. Tuntea, unelmoida, toivoa. Hengittää syvään, nähdä värit ja auringon. Koska mä olen elossa. Mä hengitän. Mun sydän pamppailee rinnassa. Tunnen koko tunteiden kirjon. Mä olen elossa. 

Ja siitä mä olen kiitollinen ihan joka ikinen päivä. Oli se päivä muuten hyvä, huono tai ihan hirveä. Mä olen silti elossa. Mä saan elää sen päivän. Ja toivon mukaan sen seuraavankin päivän. Mä olen saanut elää jo 11 vuotta siitä, kun mun piti ensimmäisen kerran kuolla. Yksitoista vuotta. Mitä kaikkea siihen mahtuukaan. Ja kun mua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten mä selviä, mä muistutan itseäni, että olen selvinnyt tähän asti. Mä selviän myös jatkossa. Ihan mistä vaan. Koska mä olen elossa. Kaikki muu järjestyy ja selviää. Kun saa vaan hengittää syvään. 

Ensimmäisen kerran tulin Klubitalolle työkokeiluun. Mulle annettiin mahdollisuus, vaikken saanut oikein haastattelussa suutani auki. Vaikka istuin ekat kaksi viikkoa hiljaa nurkassa ja toivoin, ettei kukaan puhuisi mulle. Olin niin epävarma ja pelokas. Mitä jos mä en kelpaakaan? Mitä jos mä en osaakaan?

Mulle annettiin tilaa olla epävarma ja pelokas. Juttelin kahden kesken ihmisten kanssa ja uskalsin jo vähän sanoakin jotain. Sitten muistan sen palaverin, jossa sanoin ensimmäisen kerran mielipiteeni. Oli Klubikokous ja en tarkkaan muista, mikä aihe oli, mutta se herätti minussa mielipiteen. Kädet hioten ja puna naamalle nousten nostin käteni ja pyysin puheenvuoroa. Sanoin mielipiteeni ja kukaan ei nauranut. Ihmiset oikeasti kuuntelivat, mitä asiaa mulla oli. Mun mielipiteellä oli merkitystä.

Jussi kuljetti mua kaiken maailman palavereissa mukanaan ja uskaltauduin sielläkin puhumaan. Mitään pahaa ei tapahtunut. Maailma ei pudonnut mun päälle. Löysin mun äänen. Koska mulle annettiin mahdollisuus. Koska luotiin turvallinen ilmapiiri. Koska musta välitettiin. 
Halusin esiintyä, vaikka sitäkin pelkäsin. Pienin lapsen askelin ja sitten isommin harppauksin pääsin tekemään juuri sitä. Ja yhä edelleen saan treenata mun luentoja Klubitalolla ja saan niistä palautetta. Rakentavaa palautetta. Tällä hetkellä suurin yleisö, jolle olen esiintynyt, on n. 120 henkilöä.

Muistan myös keskustelun erään jäsenen kanssa sähköhoidoista. Mulle nimittäin ehdotettiin sähkömagneettihoitoja silloin, kun kävin Klubitalolla ja mietin niitä etukäteen pelolla. Yksi jäsenistä sanoi mulle, että anna mennä vaan. Hän ei olisi tässä tänään ilman sähköhoitoja. Ja niin mä uskalsin, onneksi. Niiden hoitojen jälkeen olen nimittäin nyt saanut olla terveenä kaksi vuotta.
Työkokeilun jälkeen musta tuli jäsen ja sain jatkaa itseni voittamista. Muistan kuitenkin yhden kesän päivän, kun mä olin rikki. Ihan todella rikki. Mulla oli parisuhteessa vaikea jakso, olin nukkunut huonosti ja itketti koko ajan. En oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. Päädyin sitten kuitenkin Klubitalolle. Mä itse henkilökohtaisesti uskon enkeleihin ja että he ilmaisevat paikalla olonsa höyhenillä. Uskokoon jokainen mihin haluaa, mutta sinä päivänä Klubitalon edessä oli kaksi höyhentä. Astuin sisään ja pelkäsin. Olikohan tää nyt hyvä ajatus, en oo koskaan tullut näin huonoilla fiiliksillä Klubitalolle.

Kaksi ihmistä otti musta heti kopin. Kysyi, että mikä on. Ja mä kerroin. Nämä ihmiset jättivät työnsä kesken ja lähtivät mun kanssa käymään kotona, että sain haettua tavaroitani. Yksin en olisi siihen pystynyt, mun voimat eivät olisi riittäneet. He kannattelivat mua sinne ja takaisin Klubitalolle. Huolehtivat, että oothan sä syönyt ja nyt otat ihan rauhassa. Kaikki asiat järjestyy.

Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Uusin roolini Klubitalolla on opiskelija. Aloitin opinnot Kohti Unelmia -hankkeen Helyn kannustamana. Uskalla vaan, hän sanoi, kun mä epäröin. Yhdessä tehtiin hakemus ja mä pääsin sisään. Tällä hetkellä opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. Minä, joka en ajatellut koskaan kykeneväni kouluun 13 -vuoden koulukiusaamisen jälkeen. 
Pakko sanoa, etten osaa edes kuvailla miten tärkeä rooli Lahden Klubitalon turvallisella yhteisöllä on siinä asiassa. Siinä, että mä nykyään luotan itseeni. Uskon itseeni. Tunnen, että mä voin valloittaa maailman.

Ja Klubitalo on auttanut mua mun koulutiellä myöskin. Ensinnäkin saan tulla tekemään koulutehtäviä Klubille, koska kotona on vaikea keskittyä. Toiseksi mulla oli ensimmäinen näyttö ohjaajuudesta. Olin suunnitellut tapahtuman Klubitalon ulkopuolelle ja sinä aamuna, kun tapahtuma olisi pitänyt toteuttaa, mulla oli yksi ilmoittautunut. Mietin sitten, että mitä ihmettä mä teen nyt. Soitin Klubitalolle, että jos sieltä järjestyisi, vaikka parikin ihmistä mun ohjaukseen samalle päivälle ja etten muuten saa näyttöä tehtyä. Ja järjestyihän sieltä useampikin ihminen.

Klubitalo merkitsee mulle valtavan paljon. Kiitos kaikista niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Kiitos kaikista ihmisistä, joihin olen saanut tutustua. En ole koskaan tavannut vahvempia ihmisiä. Ootte super! Kiitos siitä, että Klubitalolla me ollaan kaikki samalla viivalla. Kiitos siitä, että mä olen osa yhteisöä, joka hyväksyy minutkin. Se tuntuu uskomattoman hyvälle.

Rakkaudella,
Krista ❤️

Annoin myös kohdella itseäni sen mukaan. Hain hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä, vääränlaisista ihmissuhteista. Mua on pahoinpidelty henkisesti ja fyysisesti. Ja mä ajattelin, että se on ihan ok. Mä olen ansainnut sen kohtelun, koska vika on tietenkin aina minussa. Ja vaikka mulle oli aina sanottu, ettei ole pakko tehdä sellaisia asioita, mitä ei halua, en mä osannut sanoa ei. Tai sitten mua ei vaan kuunneltu, vaikka sanoinkin. Jotkut asiat niiltä ajoilta ovat vieläkin käsittelyn alla, sillä ne ovat rikkoneet minua valtavasti, eikä sellaisia asioita ole helppo kohdata tai käsitellä. Jo se, että kutsun niitä asioita oikealla nimellä, lähisuhdeväkivalta, auttaa asiaa. Pienin askelin eteenpäin.

Kohtelin myös itseäni huonosti. En huolehtinut syömisestä, en jaksanut mennä suihkuun, en varannut lääkäriaikoja, vaikka olisi pitänyt. Käyttäydyin itsetuhoisesti niin monella eri tavalla. Koska en arvostanut itseäni. Jossain vaiheessa havahduin ja rupesin miettimään, että en mä halua elää koko elämääni näin. Vihaten ja arvostellen itseäni. En mä voi koko loppuelämääni antaa ihmisten käyttää mua ja heittää sitten roskiin.

Siitä alkoi matka kohti arvostusta. Aloin huolehtia itsestäni vähän kerrallaan. Sanouduin irti niistä ihmissuhteista, jotka vain hajottivat. Vaikka ei se helppoa ollut. Kummallista kyllä, silloin aloin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelivat mua hyvin ja pitivät musta omana itsenäni. Aloin katsomaan itseäni peilistä armollisemmin. En enää haukkunut, vaan sanoin itselleni että oon ihan ok just näin. Pikkuhiljaa rupesin kehumaan itseäni edes jostain pienestä hyvästä asiasta. Nyt voin seisoa peilin edessä hymyillen. Koska viihdyn itsenäni. Arvostan ja rakastan itseäni.

Joskus on huonompia päiviä, kun on todella epävarma olo. Ja sekin on ihan ok. Sekin on osa ihmisyyttä.

Hirveän iso asia, joka mun on pitänyt opetella, on se, ettei kaikkia ihmisiä vaan voi miellyttää. Joku ei tykkää sun ulkonäöstä, joku sun äänestä tai mielipiteistä. Mä en voi olla aina samaa mieltä kaikkien kanssa ja se on ihan ok. Mulla on oikeus omaan mielipiteeseeni ja heillä omaansa. Kaikkia pitäisi pyrkiä kunnioittamaan joka tapauksessa, vaikka oltaisiinkin eri mieltä.

Aiemmin mä mukautin mielipiteeni ympärillä olevien ihmisten mukaan. Myötäilin ja joustin. Etten vaan ajautuisi siihen tilanteeseen, että olen jonkun kanssa eri mieltä. Koska automaattisesti ajattelin hänen olevan silloin oikeassa ja minun väärässä. Vaikka eihän asia niin mielipideasioissa mene, että joku on oikeassa ja joku väärässä. Ne ovat mielipiteitä.

Enää en pienennä tai suurenna itseäni muiden vuoksi. En maalaa itseäni seinän väriseksi tai häpeä nauraa sydämeni kyllyydestä. Kerron mielipiteeni ja haluan aina oppia uutta. Olen minä, kokonaisuutena, kaikkine puolineni. Ja se on oikeasti ihanaa.

Näin jälkikäteen mietittynä olisin kaivannut tukea siihen, miten voisin tukea itseäni. Miten osaisin paremmin ymmärtää päihderiippuvuutta sairautena ja miten osaisin laittaa rajat minun ja päihderiippuvaisen väliin. Koska rajat ovat tärkeitä, jotta itse jaksaa. Olisin kaivannut sitä ihmistä, joka ei näe vain alkoholismia. En ole masokisti. En olisi parisuhteessa ihmiseen, jota en rakastaisi. Joka ei olisi sen rakkauden arvoinen. Kun siinä ihmisessä on niin paljon kaikkea muutakin, kuin se sairaus.

Jokainen päihderiippuvainen on jonkun lapsi, vanhempi, sisarus, ystävä, puoliso... Jollekin rakas ja tärkeä ihminen. Päihderiippuvainen on myös itsessään arvokas, niin kuin ihan jokainen ihminen. Olen silti joutunut katsomaan, miten heitä kohdellaan kuin toisen luokan kansalaisia. Olin ensiapukurssilla, ja siellä muutaman mielestä ihmistä ei tarvitse auttaa, jos hän on itse aiheuttanut tilansa. Minulla nousivat kaikki karvat pystyyn ja sydän hakkasi rinnassa kovempaa. Miten joku voi sanoa tuollaista ja olla noin täysin piittaamaton?

Itse olen niin kiitollinen niille ihmisille, jotka vielä välittävät toisista ihmisistä. Menevät kysymään, että hei, onko kaikki ok? Soittavat hätäkeskukseen, jotta ihminen saa tarvitsemaansa apua. Se on vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä. Ei se tarkoita sitä, että pimeällä kadulla tarvitsee yksin mennä toisen iholle katsomaan, mikä tällä on. Järjen käyttö on sallittua.

Kukaan ei päätä olla päihderiippuvainen. Se tuskin on kenenkään unelma tai ihannoinnin kohde. Kun kyse on oikeasti sairaudesta. Eihän kukaan halua sairastua. Mihinkään. Niin tapahtuu. Minusta olisi voinut ja voi tulla päihderiippuvainen. En voi sulkea sitä pois ja asettaa itseäni jotenkin ylempään asemaan tässä suhteessa.

Eniten satuttaa, kun päihderiippuvaista katsotaan hyljeksien. Halveksien. Olisiko se liikaa pyydetty, että jokainen kohdattaisiin ihmisenä? Arvokkaana ja tärkeänä, ainutlaatuisena yksilönä. Ja jokainen yksilö on enemmän kuin sairautensa.

Sairauksissa on myöskin se fakta, että niitä voidaan hoitaa. Niihin voi saada tukea ja apua. On vaan surullista, miten monelta se ovi lyödään kiinni, kun ei ole resursseja tai ymmärrystä. Katsotaan sitten parin kuukauden päästä, jos olisi aikaa. Koita pärjäillä siihen asti.

Mitä tulee meihin päihderiippuvaisten läheisiin, niin toivoisin, että saisimme tukea omaan elämäämme. Itselleni tärkeä oivallus on ollut se, etten minä voi pelastaa ketään. Kliseistä, mutta niin totta. Sekin on tärkeää, että asetan rajat ja pidän niistä kiinni. Huolehdin itsestäni ja elän omaa elämääni. Minä en ole vastuussa kenenkään toisen elämästä tai valinnoista. Sen ymmärtäminen on ollut avain. Voin rakastaa päihderiippuvaista ja tukea häntä ja silti pitää omasta elämästäni ja rajoistani kiinni. Huolehtia itsestäni.

Rakkaus on kummallinen asia, eikä se kysele lupia. Ja hyvä niin. Rakkaus on ihanaa.

Ensi kerralla, kun kuljet vaikkapa puistossa kaljajengin ohi, toivoisin, että näkisit ihmisiä. Ihmisiä, joiden takana on tarina, jota sinä et tiedä. Ja jos mieleesi hiipii halveksunta tai arvostelu, aseta itsesi siihen asemaan, että toiset katsovat sinua halveksuen ja arvostellen kun sinulla on hätä. Tunnetko piston sydämessäsi? Hyvä niin. Koska olisihan se valtavan tärkeää tässä maailmassa, että ihmiset olisivat lempeämpiä toisilleen. Ja myös itselleen. Rakastaisivat ja välittäisivät vähän enemmän. Itsestään ja toisistaan.

Sitten tuli se huono ilta. Se hetki, kun mä hajosin ja olisin tarvinnut jonkun apua. Mietin läpi minulle rakkaita ihmisiä ja heidän sen hetkistä tilannettaan. Tulin siihen lopputulokseen, etten voi soittaa kenellekään heistä, koska en halua kuormittaa heitä omilla ongelmillani. Niinpä soitin Kriisipuhelimeen. Siellä ihana nainen otti aikaa ja keskusteli kanssani. Antoi hengittää rauhassa ja sitten vasta puhua. Puhuimme 40 minuuttia puhelimessa ja hän sai minut nauramaan ja hengittämään. Purkamaan sen valtavan ahdistuspallon rinnastani.

Olen ollut puolitoista vuotta terveenä. Sitä edelsi kahdeksan vuoden sairastaminen. Siinä sairauden aikana oli murrosiät, teini-ikä ja osa nuoresta aikuisuudestakin. Identiteettini oli hyvin kehittymätön, eikä mulla ollut minkäänlaista aavistusta siitä, kuka minä olen ja mitä mä haluan tehdä. Nyt olen sitten yrittänyt opetella sitä, mitä on ns. normaali elämä. Elämä ilman masennusta.

Jokainen ahdistus ja huono päivä hälyttävät mun päässä. Onko sairaus tulossa takaisin? Kunnes sitten onneksi ihmiset mun ympärillä sanoo, että hei, toi on ihan normaalia. Kaikilla on huonoja päiviä joskus. Ja se on ihan mahtava tunne tajuta, että tää on sitä elämää. Iloineen, suruineen... On ihanaa tuntea asioita. Niitä huonojakin. Koska jossain vaiheessa en edes tuntenut mitään. Moni varmaan osaa samaistua siihenkin. Kun ei mikään tunnu miltään. Kun ei ole valoa missään. Eikä edes tiedä, mitä onnellisuus on saatikka miltä se tuntuisi.

Olen myös tässä opetellut vihdoin asettamaan rajoja. Olemaan terveellä tavalla itsekäs. Koska minä olen se ihminen, kenen kanssa joudun elämään joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki. Se tekee minusta itsestäni elämäni tärkeimmän ihmisen. Siksi on osattava olla itsekäs. Ei huonolla tavalla, vaan niin, että pitää huolta itsestään. Arvostaa ja rakastaa itseään. On paljon helpompi olla kaiken kaikkiaan, kun tulee toimeen itsensä kanssa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Matka ei ole helppo. Eikä sen kai kuulukaan olla. Välillä en todellakaan osaa laittaa rajoja ja kulutan itseäni ihan liikaa. Silloin on tärkeää pysähtyä ja höllätä vähän vauhtia. Antaa itselleen aikaa. Nukkua vähän pidempään, tehdä sellaisia asioita, joista nauttii. Jotta jaksaa taas.

Oma sydämeni on nimenomaan toisten auttamisessa. Mielenterveys- ja päihdepuolella. On ollut ihanaa löytää se oma juttu, jonne sydän vetää. Mutta jos en pidä itsestäni ja rajoistani huolta, en jaksa auttaa. Ei minusta ole mitään apua toisille, jos vedän itseni niin piippuun, että esimerkiksi sairastun uudelleen.

Muistakaa siis pitää itsestänne hyvää huolta. Rakastakaa sitä ihmistä, joka teitä peilistä katsoo ja muistakaa kehua itseänne. Aiemmin katsoin peiliin ja olin itseni pahin kiusaaja. Haukuin kaiken itsessäni. Nykyään katson peiliin ja ajattelen, että mähän oon ihan hyvä näin. Juuri sellaisena kuin olen.

Lapsena asiat olivat kovin mustavalkoisia. Alakoulussa mulle sanottiin monesti, ettei mulla voi olla niin montaa isovanhempaa. Se oli jotenkin kummallista, koska en ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Mulla nyt vain oli mummo, mumpsu, mummi ja mamma. Pappa, ukki, vaari ja pappa. Ei siinä sen kummallisempaa. Kun sitten ymmärsin biologian merkityksen tässä yhtälössä, aloin epäillä. Mietin pääni puhki, olisiko mummi mun isoäiti, jos ukkia ei jostain syystä enää olisikaan. Olisiko pappa vielä mun pappa? Ajatus oli jotenkin pelottava, sillä en osannut kuvitella elämää ilman näitä minulle rakkaita ihmisiä. Koskaan en kuitenkaan asiasta sen kummemmin puhunut, ajattelin, että se selviää sitten ajallaan varmasti.

Nyt ukki on saatettu viimeiselle matkalle ja mummi on ollut mun mummi yli 21 vuotta. Mummi on vaihtanut mun vaippoja. Ainakin näin oletan. Mummi on tehnyt mulle prinsessamekkoja, joita olen voinut vaihtaa viisi kertaa päivän aikana. Koska mekot on olleet se juttu. Mummi on piirtänyt mun kanssa tunteja. Opettanut mua askartelemaan, tekemään käsitöitä, leipomaan ja laittamaan ruokaa. Vaikka en kyllä koskaan varmasti yllä sille tasolle kuin mummi. Sinne kun menee, on taatusti aina hyvää ruokaa ja hyvä mieli. Ja ne voisilmäpullat… Mummin kanssa voi jutella kaikista asioista, eikä mummi koskaan tuomitse.

Mihin se kaikki häviäisi?

Ukin hautajaiset olivat jotain ihan järkyttävää. Itkin niin paljon, että tuntui, kuin tukehtuisin. Kirkon ulkopuolella mummi halasi minua. Muistotilaisuudessa ukin ns. lainatuista lapsenlapsista yksi kertoi, kuinka ukki oli opettanut häntä kalastamaan. Ja musta tuntui, että mä pakahdun. Yhtäkkiä tajusin, että hekin ovat saaneet laajennettua sukua, perhettä. Rakkaita ihmisiä ympärilleen. Hekin surevat, niin kuin minäkin. Yhdessä istuimme siinä pöydän ääressä. Omat ja lainatut.

Mä en osannut sanoa ukista mitään. Pidin vain itseäni kasassa, koska olin saanut itkun jo jotenkuten loppumaan. Tuntui hyvälle, että muut kertoivat asioita ukista. Vaikken itse osannut sanoa mitään. En osannut kertoa siitä, miten ihanaa ja turvallista oli se, että ukilla oli oma paikka sohvalla. Siinä ukki kertoili VPK:sta ja Lappeenrannasta. Katsoi vanhoja suomalaisia elokuvia ja torkkui. Ruokapöydässä ukki aina kertoi, miten oli käynyt hakemassa Pepeltä perunoita. Parhaita perunoita, joita on. Ukki harvoin kommentoi mitään. Siksi mun sydän pakahtui, kun vein kihlattuni ukille ja mummille näytille, ukki poistui ja palasi mukanaan mulle kaulakoru ja kihlatulleni linkkuveitsi. Onnitteli kihlauksen johdosta. Myöhemmin kuulin, että ukki oli sanonut, että mukavan oloinen mies. Rauhallinen. Ei ainakaan sellainen nykyaikainen puhelimenräplääjä. Ukin suusta se on kehu. Ja mun sydän pakahtui pikkuisen lisää.

Muistan itsenäisyyspäivät ukin kanssa. Katsottiin aina Tuntematon sotilas. Vappuisin ukki oli aina VPK:lla, vanha kypärä päässään. Mulla on ikävä sitä, kuinka ukki näytti meille joka vuosi videon siitä, miten tulipalo etenee asunnossa. Koska hän oli VPK: lainen ja ylpeä siitä. Mulla on ikävä ukin jatkuvia tarinoita, jotka olen kuullut ainakin 50 kertaa. Uudelleen ja uudelleen. Silti haluaisin kuulla ne vielä kerran. Voisin lähteä ukin kanssa Lappeenranta kierrokselle. Hän voisi kertoa rakkaan kotikaupunkinsa historiasta ja siitä, miten on ollut tuossakin talossa tekemässä sähkötöitä.

Muistan myös ukin saattohoidossa. Miten hän yritti kovasti tehdä ns. Aku Ankka ääntä huulillaan, mutta ääntä ei enää tullut. Ja kun mua alkoi hirveästi itkettää seistessäni ukin jalkopäässä, laskin katseeni ja näin, miten ukki alkoi heiluttaa mulle varpaitaan. Olin etukäteen jännittänyt, miten uskaltaisin sanoa ukille, että rakastan häntä. Ukki kun ei ollut mitenkään hellyydenosoitusten suurin ystävä. Tai ehkä olikin, muttei oikein osannut suhtautua niihin. Aina kun halasin ukkia, hän laittoi toisen kätensä olalleni ja taputti kahdesti sanoen ”noh, noh”. Siinä hetkessä, kun olimme lähdössä, halusin kuitenkin sanoa ne sanat. Kumarruin halaamaan ukkia ja sanoin, olet rakas. Jätin pienen palan sydäntäni silloin sinne. Ukille.

Olen äärimmäisen kiitollinen mun perheestä ja suvusta. Siitä, miten monia rakastavia ihmisiä olen ympärilleni saanut. Miten erilaisia ihmisiä. Olen onnellinen siitä, että meillä ei ole puolikkaita. Ja sitä haluan tulevaisuudessa myös omille lapsilleni. Että ei sillä ole väliä, onko joku ihminen biologisesti sun perhettä. Perheitä on monenlaisia. Ja kaikki perheet ovat ihan yhtä arvokkaita ja oikeita.

Tärkeintä on rakkaus.