Halusin tulla kirjoittamaan teille perheestä ja suvusta. Mun sukupuu on niin sekava, etten koulussa osannut sitä oikein edes piirtää paperille. Se ei mene suoraan ja jämptisti, vaan rönsyää joka suuntaan. Mulla on ollut kolme isoäitiä, yksi isoisoäiti ja neljä isoisää. Meillä ei ole koskaan ollut puolikkaita. Mumpsu sanookin aina, ettei puolikkaita ihmisiä ole olemassakaan. Kaikki ollaan ihan kokonaisia. Mulla on perheessä ja suvussa niin sanotusti omia ja lainattuja. Biologisia ja ei biologisia jäseniä. Ja silti, sillä ei ole mitään merkitystä.

Lapsena asiat olivat kovin mustavalkoisia. Alakoulussa mulle sanottiin monesti, ettei mulla voi olla niin montaa isovanhempaa. Se oli jotenkin kummallista, koska en ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Mulla nyt vain oli mummo, mumpsu, mummi ja mamma. Pappa, ukki, vaari ja pappa. Ei siinä sen kummallisempaa. Kun sitten ymmärsin biologian merkityksen tässä yhtälössä, aloin epäillä. Mietin pääni puhki, olisiko mummi mun isoäiti, jos ukkia ei jostain syystä enää olisikaan. Olisiko pappa vielä mun pappa? Ajatus oli jotenkin pelottava, sillä en osannut kuvitella elämää ilman näitä minulle rakkaita ihmisiä. Koskaan en kuitenkaan asiasta sen kummemmin puhunut, ajattelin, että se selviää sitten ajallaan varmasti.

Nyt ukki on saatettu viimeiselle matkalle ja mummi on ollut mun mummi yli 21 vuotta. Mummi on vaihtanut mun vaippoja. Ainakin näin oletan. Mummi on tehnyt mulle prinsessamekkoja, joita olen voinut vaihtaa viisi kertaa päivän aikana. Koska mekot on olleet se juttu. Mummi on piirtänyt mun kanssa tunteja. Opettanut mua askartelemaan, tekemään käsitöitä, leipomaan ja laittamaan ruokaa. Vaikka en kyllä koskaan varmasti yllä sille tasolle kuin mummi. Sinne kun menee, on taatusti aina hyvää ruokaa ja hyvä mieli. Ja ne voisilmäpullat… Mummin kanssa voi jutella kaikista asioista, eikä mummi koskaan tuomitse.

Mihin se kaikki häviäisi?

Ukin hautajaiset olivat jotain ihan järkyttävää. Itkin niin paljon, että tuntui, kuin tukehtuisin. Kirkon ulkopuolella mummi halasi minua. Muistotilaisuudessa ukin ns. lainatuista lapsenlapsista yksi kertoi, kuinka ukki oli opettanut häntä kalastamaan. Ja musta tuntui, että mä pakahdun. Yhtäkkiä tajusin, että hekin ovat saaneet laajennettua sukua, perhettä. Rakkaita ihmisiä ympärilleen. Hekin surevat, niin kuin minäkin. Yhdessä istuimme siinä pöydän ääressä. Omat ja lainatut.

Mä en osannut sanoa ukista mitään. Pidin vain itseäni kasassa, koska olin saanut itkun jo jotenkuten loppumaan. Tuntui hyvälle, että muut kertoivat asioita ukista. Vaikken itse osannut sanoa mitään. En osannut kertoa siitä, miten ihanaa ja turvallista oli se, että ukilla oli oma paikka sohvalla. Siinä ukki kertoili VPK:sta ja Lappeenrannasta. Katsoi vanhoja suomalaisia elokuvia ja torkkui. Ruokapöydässä ukki aina kertoi, miten oli käynyt hakemassa Pepeltä perunoita. Parhaita perunoita, joita on. Ukki harvoin kommentoi mitään. Siksi mun sydän pakahtui, kun vein kihlattuni ukille ja mummille näytille, ukki poistui ja palasi mukanaan mulle kaulakoru ja kihlatulleni linkkuveitsi. Onnitteli kihlauksen johdosta. Myöhemmin kuulin, että ukki oli sanonut, että mukavan oloinen mies. Rauhallinen. Ei ainakaan sellainen nykyaikainen puhelimenräplääjä. Ukin suusta se on kehu. Ja mun sydän pakahtui pikkuisen lisää.

Muistan itsenäisyyspäivät ukin kanssa. Katsottiin aina Tuntematon sotilas. Vappuisin ukki oli aina VPK:lla, vanha kypärä päässään. Mulla on ikävä sitä, kuinka ukki näytti meille joka vuosi videon siitä, miten tulipalo etenee asunnossa. Koska hän oli VPK: lainen ja ylpeä siitä. Mulla on ikävä ukin jatkuvia tarinoita, jotka olen kuullut ainakin 50 kertaa. Uudelleen ja uudelleen. Silti haluaisin kuulla ne vielä kerran. Voisin lähteä ukin kanssa Lappeenranta kierrokselle. Hän voisi kertoa rakkaan kotikaupunkinsa historiasta ja siitä, miten on ollut tuossakin talossa tekemässä sähkötöitä.

Muistan myös ukin saattohoidossa. Miten hän yritti kovasti tehdä ns. Aku Ankka ääntä huulillaan, mutta ääntä ei enää tullut. Ja kun mua alkoi hirveästi itkettää seistessäni ukin jalkopäässä, laskin katseeni ja näin, miten ukki alkoi heiluttaa mulle varpaitaan. Olin etukäteen jännittänyt, miten uskaltaisin sanoa ukille, että rakastan häntä. Ukki kun ei ollut mitenkään hellyydenosoitusten suurin ystävä. Tai ehkä olikin, muttei oikein osannut suhtautua niihin. Aina kun halasin ukkia, hän laittoi toisen kätensä olalleni ja taputti kahdesti sanoen ”noh, noh”. Siinä hetkessä, kun olimme lähdössä, halusin kuitenkin sanoa ne sanat. Kumarruin halaamaan ukkia ja sanoin, olet rakas. Jätin pienen palan sydäntäni silloin sinne. Ukille.

Olen äärimmäisen kiitollinen mun perheestä ja suvusta. Siitä, miten monia rakastavia ihmisiä olen ympärilleni saanut. Miten erilaisia ihmisiä. Olen onnellinen siitä, että meillä ei ole puolikkaita. Ja sitä haluan tulevaisuudessa myös omille lapsilleni. Että ei sillä ole väliä, onko joku ihminen biologisesti sun perhettä. Perheitä on monenlaisia. Ja kaikki perheet ovat ihan yhtä arvokkaita ja oikeita.

Tärkeintä on rakkaus.