Olen nyt puhunut monien kanssa eri tilanteissa lääkityksissä. Minä syön lääkkeeni säännöllisesti, kuten niin moni muukin. Ihmiset käyttävät päivittäin lääkkeitä verenpaineeseen, kolesteroliin, astmaan, diabetekseen, kipuun… Näemmekö nämä ihmiset heikkoina, koska he tarvitsevat lääkkeitä? Itse syön säännöllisesti mielialalääkkeitä. Niin kuin niin moni muukin. Miksi se tekee minusta jonkun mielestä heikon? Olenko mieleltäni heikompi kuin muut ns. ”terveet” tai ”normaalit” ihmiset? Siitäkö se johtuu? Pitäisi vaan ”ottaa itseään niskasta kiinni” ja ymmärtää että ”elämä ei aina ole kivaa tai helppoa”? Ihanko totta?!

Olen käyttänyt näitä lausuntoja monesti esimerkkeinä äärimmäisen huonoista neuvoista, joita olen kuitenkin kuullut hirveän usein. Ja uskoisin, etten ole yksin. Voin kertoa, että kun rämmit monta vuotta pimeydessä, jota masennukseksikin kutsutaan, tietää aivan 100% varmasti ettei elämä ole aina kivaa tai helppoa. Silloin en osannut selittää hoitajalleni, miltä ilo tai onni tuntuu. Osasin kyllä selittää, miltä tuntuvat ahdistus, syyllisyys, masennus, itseinho ja itsetuhoisuus tuntuvat. Katsoin peiliin, enkä nähnyt itsessäni yhtäkään hyvää asiaa. Haukuin itseäni jatkuvasti. Osasin kertoa, miltä tuntuu joka ilta mennä nukkumaan itkien ja toivoen, ettei aamulla enää herää. Mutta ilo ja onni, niistä olin saanut vain pieniä pilkahduksia. En minä osannut oikein selittää, mitä ne ovat tai miltä ne tuntuvat.

Sitten ne sivuoireet. Monet pelkäävät niitä. Ja ihan suoraan sanottuna ovathan ne perseestä. Kun aloitin itse nykyisen lääkkeeni, kärsin pahoinvoinnista joka aamu. Päivällä joku haju saattoi saada minut voimaan pahoin. Oli myös mielialanvaihdoksia hirveää tahtia. Ensin saatoin nauraa ja kohta itkeä. Mutta nämä oireet menivät ohi. Puhuin lääkärilleni pahoinvoinnista ja lääke siirrettiin iltaan. Pahoinvointi helpotti. On mielestäni täysin järkeenkäypää, että lääkkeet jotka vaikuttavat aivoihin, saattavat pistää kroppaa ja mieltä sekaisin. Itse kuitenkin sanon, että hyvät lääkkeet, jotka löytyivät monien kokeilujen jälkeen, ovat osasyy siihen, että voin nyt näin hyvin.

Minä sain apua. Kävin läpi loputtomia keskusteluja, hajotin itseni palasiksi ja kokosin uudelleen. Lääkkeet olivat tässä mukana. Mutta tein todella paljon töitä omien demonieni kanssa. Ja minä selvisin. Minä olen onnellinen. Olenko minä heikko ihminen? Kysynpä vaan.

Avun hakeminen saattaa olla ihan hirveän hankalaa, ilman sitäkin, että tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat tai sanovat. Saanko diagnoosin? Saanko lääkkeet? Voinko kertoa kellekään? Tuomitaanko minut heti? Laitetaan ”laatikkoon” jossa lukee kannessa hullu? Nähdäänkö minua enää samalla tavalla?

Mietin sitäkin, näkisikö joku isoisäni heikkona ihmisenä koska hän makaa tällä hetkellä saattohoidossa syövän vuoksi. Hän saa jatkuvasti morfiinia ja oksikodonia. Hän on pitkään käyttänyt esimerkiksi astmalääkkeitä. Hän on selvinnyt aortan repeämisestä aikoinaan. Hän on aina ollut minulle supersankari. Ja on yhä edelleen. Vaikka nyt hän makaa avuttoma sängyssä ja on vain varjo siitä, mitä hän on joskus ollut. Silti, minun silmissäni hän on supersankari. Vahva ihminen. Rakas ihminen. En tajua, miten kukaan voisi koskaan nähdä häntä heikkona, vaikka hän on vahvalla lääkityksellä kipujensa takia.

Sekin on kuitenkin pakko todeta, ettei onnellisuuspillereitä ole olemassakaan. Jos olisi sellainen lääke, jolla kaikki ongelmat ratkeaisivat ja elämä muuttuisi kokonaisuudessaan paremmaksi, kaikkihan niitä haluaisivat syödä. Mutta kun sellaisia ei ole. Lääkkeet voivat kuitenkin toimia ikään kuin tukikeppeinä, tukemassa matkalla eteenpäin. Ne eivät automaattisesti ratkaise ongelmia, mutta voivat auttaa hoitamaan oireita, jotta ihminen jaksaisi ja kykenisi käsittelemään asioita tai esimerkiksi uskaltaisi lähteä kotoaan kauppaan.

Jokaiselle eri lääkkeet vaikuttavat eri tavalla. Olen huomannut, että monet eksyvät esimerkiksi nettiin etsimään kokemuksia eri lääkkeistä. Ja sieltähän löytyy ihan kaikkea päänsärystä syöpään. Itse en suosittelisi, luotan ennemmin lääkäriin ja itseeni. Kuulostelen oloani ja otan yhteyttä lääkäriin, jos tuntuu, ettei lääke sovikaan minulle. Mutta heti en kyllä olisi antamassa periksi, jos sivuoireet vain ovat sellaisia, että niitä kestää. Ainakin minulla on aina mennyt aikaa tottua eri lääkkeisiin.

Joka toinen suomalainen kärsii jossakin elämänsä vaiheessa mielenterveysongelmista. Ne koskettavat jollakin tapaa jokaista meistä. Miksi ne ovat silti sellainen tabu? Miksi mielialalääkkeisiin ja niitä käyttäviin liitetään yhä edelleen niin paljon pelkoa ja ennakkoluuloja? Minua se ihan todella suututtaa. Olen päässyt tapaamaan niin upeita ja vahvoja ihmisiä esimerkiksi Klubitalolla, etten koskaan, ikinä voisi ajatella heitä heikkoina. Pistää vihaksi, että joku kehtaisi ajatella niin. He, me olemme selvinneet paljosta. Ja eteenpäin vain porskutetaan. Aina vaan. Epäilijöistä huolimatta.

Minä syön jatkossakin lääkkeeni säännöllisesti. Ehkä joskus tulee päivä, kun en enää tarvitse mielialalääkkeitä. Ehkä ei. Olen sinut molempien vaihtoehtojen kanssa. Ja ihan jokaiselle, joka on joskus kuullut olevansa heikko koska syö mielialalääkkeitä; et ole. Muista se.