Ajattelin kirjoittaa tänään itsensä arvostamisesta. Se oli aiemmin mulle aika tuntematon käsite, sillä masentuneena en kokenut olevani tärkeä tai arvokas. En kokenut olevani mitään tai jos olin, se oli jotain pahaa, rumaa ja ällöttävää. Minussa ei ollut mitään hyvää.

Annoin myös kohdella itseäni sen mukaan. Hain hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä, vääränlaisista ihmissuhteista. Mua on pahoinpidelty henkisesti ja fyysisesti. Ja mä ajattelin, että se on ihan ok. Mä olen ansainnut sen kohtelun, koska vika on tietenkin aina minussa. Ja vaikka mulle oli aina sanottu, ettei ole pakko tehdä sellaisia asioita, mitä ei halua, en mä osannut sanoa ei. Tai sitten mua ei vaan kuunneltu, vaikka sanoinkin. Jotkut asiat niiltä ajoilta ovat vieläkin käsittelyn alla, sillä ne ovat rikkoneet minua valtavasti, eikä sellaisia asioita ole helppo kohdata tai käsitellä. Jo se, että kutsun niitä asioita oikealla nimellä, lähisuhdeväkivalta, auttaa asiaa. Pienin askelin eteenpäin.

Kohtelin myös itseäni huonosti. En huolehtinut syömisestä, en jaksanut mennä suihkuun, en varannut lääkäriaikoja, vaikka olisi pitänyt. Käyttäydyin itsetuhoisesti niin monella eri tavalla. Koska en arvostanut itseäni. Jossain vaiheessa havahduin ja rupesin miettimään, että en mä halua elää koko elämääni näin. Vihaten ja arvostellen itseäni. En mä voi koko loppuelämääni antaa ihmisten käyttää mua ja heittää sitten roskiin.

Siitä alkoi matka kohti arvostusta. Aloin huolehtia itsestäni vähän kerrallaan. Sanouduin irti niistä ihmissuhteista, jotka vain hajottivat. Vaikka ei se helppoa ollut. Kummallista kyllä, silloin aloin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelivat mua hyvin ja pitivät musta omana itsenäni. Aloin katsomaan itseäni peilistä armollisemmin. En enää haukkunut, vaan sanoin itselleni että oon ihan ok just näin. Pikkuhiljaa rupesin kehumaan itseäni edes jostain pienestä hyvästä asiasta. Nyt voin seisoa peilin edessä hymyillen. Koska viihdyn itsenäni. Arvostan ja rakastan itseäni.

Joskus on huonompia päiviä, kun on todella epävarma olo. Ja sekin on ihan ok. Sekin on osa ihmisyyttä.

Hirveän iso asia, joka mun on pitänyt opetella, on se, ettei kaikkia ihmisiä vaan voi miellyttää. Joku ei tykkää sun ulkonäöstä, joku sun äänestä tai mielipiteistä. Mä en voi olla aina samaa mieltä kaikkien kanssa ja se on ihan ok. Mulla on oikeus omaan mielipiteeseeni ja heillä omaansa. Kaikkia pitäisi pyrkiä kunnioittamaan joka tapauksessa, vaikka oltaisiinkin eri mieltä.

Aiemmin mä mukautin mielipiteeni ympärillä olevien ihmisten mukaan. Myötäilin ja joustin. Etten vaan ajautuisi siihen tilanteeseen, että olen jonkun kanssa eri mieltä. Koska automaattisesti ajattelin hänen olevan silloin oikeassa ja minun väärässä. Vaikka eihän asia niin mielipideasioissa mene, että joku on oikeassa ja joku väärässä. Ne ovat mielipiteitä.

Enää en pienennä tai suurenna itseäni muiden vuoksi. En maalaa itseäni seinän väriseksi tai häpeä nauraa sydämeni kyllyydestä. Kerron mielipiteeni ja haluan aina oppia uutta. Olen minä, kokonaisuutena, kaikkine puolineni. Ja se on oikeasti ihanaa.