Olen pyöritellyt mielessäni paljon päihderiippuvuuksia ja niihin suhtautumista. Itse olen päihderiippuvaisen läheinen ja olen läheltä nähnyt, millaista suhtautuminen päihderiippuvuuksiin on. Itse läheisenä, alkoholistin tyttöystävänä, kuulin aluksi usein ”jätä se”. Kuinka yksinkertaista. Ihan vaan sormia napsauttaa. Mutta kun sitähän ei tunnetusti saa valita, keneen rakastuu. Eikä kenenkään otsassa lue päihderiippuvainen. Alkoholisti. Narkkari. Lääkkeiden väärinkäyttäjä.

Näin jälkikäteen mietittynä olisin kaivannut tukea siihen, miten voisin tukea itseäni. Miten osaisin paremmin ymmärtää päihderiippuvuutta sairautena ja miten osaisin laittaa rajat minun ja päihderiippuvaisen väliin. Koska rajat ovat tärkeitä, jotta itse jaksaa. Olisin kaivannut sitä ihmistä, joka ei näe vain alkoholismia. En ole masokisti. En olisi parisuhteessa ihmiseen, jota en rakastaisi. Joka ei olisi sen rakkauden arvoinen. Kun siinä ihmisessä on niin paljon kaikkea muutakin, kuin se sairaus.

Jokainen päihderiippuvainen on jonkun lapsi, vanhempi, sisarus, ystävä, puoliso... Jollekin rakas ja tärkeä ihminen. Päihderiippuvainen on myös itsessään arvokas, niin kuin ihan jokainen ihminen. Olen silti joutunut katsomaan, miten heitä kohdellaan kuin toisen luokan kansalaisia. Olin ensiapukurssilla, ja siellä muutaman mielestä ihmistä ei tarvitse auttaa, jos hän on itse aiheuttanut tilansa. Minulla nousivat kaikki karvat pystyyn ja sydän hakkasi rinnassa kovempaa. Miten joku voi sanoa tuollaista ja olla noin täysin piittaamaton?

Itse olen niin kiitollinen niille ihmisille, jotka vielä välittävät toisista ihmisistä. Menevät kysymään, että hei, onko kaikki ok? Soittavat hätäkeskukseen, jotta ihminen saa tarvitsemaansa apua. Se on vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä. Ei se tarkoita sitä, että pimeällä kadulla tarvitsee yksin mennä toisen iholle katsomaan, mikä tällä on. Järjen käyttö on sallittua.

Kukaan ei päätä olla päihderiippuvainen. Se tuskin on kenenkään unelma tai ihannoinnin kohde. Kun kyse on oikeasti sairaudesta. Eihän kukaan halua sairastua. Mihinkään. Niin tapahtuu. Minusta olisi voinut ja voi tulla päihderiippuvainen. En voi sulkea sitä pois ja asettaa itseäni jotenkin ylempään asemaan tässä suhteessa.

Eniten satuttaa, kun päihderiippuvaista katsotaan hyljeksien. Halveksien. Olisiko se liikaa pyydetty, että jokainen kohdattaisiin ihmisenä? Arvokkaana ja tärkeänä, ainutlaatuisena yksilönä. Ja jokainen yksilö on enemmän kuin sairautensa.

Sairauksissa on myöskin se fakta, että niitä voidaan hoitaa. Niihin voi saada tukea ja apua. On vaan surullista, miten monelta se ovi lyödään kiinni, kun ei ole resursseja tai ymmärrystä. Katsotaan sitten parin kuukauden päästä, jos olisi aikaa. Koita pärjäillä siihen asti.

Mitä tulee meihin päihderiippuvaisten läheisiin, niin toivoisin, että saisimme tukea omaan elämäämme. Itselleni tärkeä oivallus on ollut se, etten minä voi pelastaa ketään. Kliseistä, mutta niin totta. Sekin on tärkeää, että asetan rajat ja pidän niistä kiinni. Huolehdin itsestäni ja elän omaa elämääni. Minä en ole vastuussa kenenkään toisen elämästä tai valinnoista. Sen ymmärtäminen on ollut avain. Voin rakastaa päihderiippuvaista ja tukea häntä ja silti pitää omasta elämästäni ja rajoistani kiinni. Huolehtia itsestäni.

Rakkaus on kummallinen asia, eikä se kysele lupia. Ja hyvä niin. Rakkaus on ihanaa.

Ensi kerralla, kun kuljet vaikkapa puistossa kaljajengin ohi, toivoisin, että näkisit ihmisiä. Ihmisiä, joiden takana on tarina, jota sinä et tiedä. Ja jos mieleesi hiipii halveksunta tai arvostelu, aseta itsesi siihen asemaan, että toiset katsovat sinua halveksuen ja arvostellen kun sinulla on hätä. Tunnetko piston sydämessäsi? Hyvä niin. Koska olisihan se valtavan tärkeää tässä maailmassa, että ihmiset olisivat lempeämpiä toisilleen. Ja myös itselleen. Rakastaisivat ja välittäisivät vähän enemmän. Itsestään ja toisistaan.