Mä olen elossa. Se ei ole mitenkään itsestään selvää. Elin pitkään välittämättä itsestäni rahtuakaan. Puhun itsetuhoisesta käyttäytymisestä ja se on hyvinkin moninaista. Mä ryyppäsin, aloitin tupakanpolton, söin mitä sattuu, milloin sattuu ja keräsin ympärilleni laajan kokoelman haitallisia ihmissuhteita. Vahingoitin itseäni viiltelemällä. Annoin toisten satuttaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Koska siihen mä olin tottunut. En pitänyt lainkaan rajoja. Miksi olisi pitänyt? Mä kuolisin pian kuitenkin. Ei mun elämällä ollut merkitystä eikä päämäärää. Se oli jokin virhe universumissa. Ei mun pitänyt edes syntyä. Kuinka monena iltana mä itkinkään ja toivoin, etten aamulla enää hengittäisi. Loppuisi se kaikki.

Maailma oli valtavan raadollinen. Sitä on jotenkin vaikea kuvailla, miten voi ollakin niin umpikujassa, ettei elämässä ole enää valoa, väriä eikä mitään mistä unelmoida. Kun ei niitä saavuttaisi kuitenkaan. Kun ei niihin pysty kuitenkaan. Kun se kuolema väistämättä tulee. Kuolema oli se ainut haave. Se pakokeino, josta tuli jonkinlainen unelma, toive. Mä suunnittelin 12 -vuotiaana mun hautajaiset. Millaista musiikkia niissä soisi ja millaisia kukkia haluaisin. Ketkä olisivat paikalla. Mä olin lapsi. Ihan pieni lapsi, jolla ei ollut halua enää elää. Haluaisin ottaa tuon lapsen ja halata lujaa. Kertoa, mitä siellä tunnelin päässä voi olla. Muuta kuin vastaantuleva juna.

Mun sisällä on kuitenkin aina, ihan aina, läpi sen kaiken, palanut jokin majakka. Jokin sellainen voima, joka sai takertumaan elämään kaiken toivon menettämisestä huolimatta. Se voi olla sitkeyttä, sisua tai jääräpäisyyttä. Naiivia toivoa siitä, että on pakko olla jotakin parempaa. Ihan pakko. En mä tiennyt, mitä se olisi tai voisi olla. Mutta jotain muutakin oli oltava, kuin se musta mössö, jossa tarvoin eteenpäin rinta ruhjeilla ja henki salpautuen. 

Tätä mä olen yrittänyt nyt selittää, kun otan pikkuhiljaa joka osa-alueeseen mun elämässä jonkinlaista hallintaa. Kun otan jälleen vastuuta elämästäni ja itsestäni. Kun välitän ihan oikeasti itsestäni kokonaisuutena. Kun katson peiliin ja hyväksyn itseni. Kun unelmoin ja haaveilen. Se on ihanaa, en voi edes kuvailla. Miltä tuntuu, kun koko maailma on auki. Kun sä näät jotakin tulevaisuudessa. Ja susta tuntuu, ettei ne haaveet, suurimmatkaan, ole tavoittamattomissa. Kun kuolema ei ole enää unelma, toive eikä pakokeino. Kuolema ei ole vaihtoehto. Vaikka jokainenhan meistä kuolee, mutta ajattelin itse elää ennen sitä. Elää niin paljon, niin sydän auki, kuin vain ikinä pystyn. Tuntea, unelmoida, toivoa. Hengittää syvään, nähdä värit ja auringon. Koska mä olen elossa. Mä hengitän. Mun sydän pamppailee rinnassa. Tunnen koko tunteiden kirjon. Mä olen elossa. 

Ja siitä mä olen kiitollinen ihan joka ikinen päivä. Oli se päivä muuten hyvä, huono tai ihan hirveä. Mä olen silti elossa. Mä saan elää sen päivän. Ja toivon mukaan sen seuraavankin päivän. Mä olen saanut elää jo 11 vuotta siitä, kun mun piti ensimmäisen kerran kuolla. Yksitoista vuotta. Mitä kaikkea siihen mahtuukaan. Ja kun mua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten mä selviä, mä muistutan itseäni, että olen selvinnyt tähän asti. Mä selviän myös jatkossa. Ihan mistä vaan. Koska mä olen elossa. Kaikki muu järjestyy ja selviää. Kun saa vaan hengittää syvään. 

tunnel-2890114_1920.jpg