Tapaat ihmisen, joka on mukava. Juttelette, tutustutte, avaatte toisillenne elämäänne. Tapaatte muutamia kertoja ja ajattelet, että tästähän voisi vaikka tulla jotakin. Kunnes matto sun jalkojen alta vedetään. Se ihminen, jonka uskalsit päästää lähelle tekee sulle kyselemättä asioita, joita et todellakaan halua. Suhun sattuu. Sä saatat sanoa, et hei älä viitsi. Sillä ei ole merkitystä. Hän tekee mitä haluaa sun kivusta huolimatta. Myöhemmin hän nauraa sulle, et älä viitsi olla lapsellinen. Kyllä säkin halusit sitä. Et sä sanonut ei. Et sä huutanut, et sä potkinut. Turha valittaa.

Myöhemmin hän ostaa sulle kukkia. Vie syömään ja sanoo, että ei tee enää niin. Kunnes hän tekee sen uudelleen. Uudelleen. Ja uudelleen. Eri tavoilla hän rikkoo kaikki sun rajat ja sä ajattelet, että se on sun syy. Koska sä et löynyt. Sä et huutanut. Sä et sanonut ei. Lamaannuit ja menit ajatuksissasi jonnekin, missä on aurinkoa ja tuulta. Jonnekin, missä pystyy hengittämään. Seksuaalisen väkivallan aikana sä et kykene hengittämään ja menet oksentamaan, kun se toinen on valmis sun kanssa.

Tämä toistuu useamman ihmisen kanssa. Sama kaava. Ensin luvataan kuu ja tähdet taivaalta, ollaan niin ystävällisiä, helliä ja saadaan se luottamus. Joka myöhemmin rikotaan tuhansiin palasiin. Ja sä alat ajatella, et tää on kai sitten sitä normaalia. Tämä kuuluu suhteisiin. Miksi tästä ei sitten puhuta? Miksi tää sattuu näin paljon? Miksi on koko ajan niin paha olla?

Ja ennen kaikkea, miksi sä palaat aina takaisin?

Seksuaalinen väkivalta. Asia, josta olen halunnut pitkään kirjoittaa ja puhua. Olen kuitenkin vaiennut, niin kuin moni muukin. Väkivallan uhri syyttää itseään, häpeää asiaa. Se on kuulemma yleistä. Mä jotenkin ajattelin pitkään, että noin suhteissa toimitaan, noin miehet toimivat. Se oli mun normaali. Kunnes mä löysin ihmisen, miehen, joka kunnioitti mun jokaista rajaa ja kuunteli mun tarinoita aiemmista kokemuksista järkyttyneenä. Sanoi, ettei ketään saa koskaan kohdella noin. Tuo on väkivaltaa, eikä todellakaan normaalia. Pohdin asiaa ja päätin puhua siitä hoitajan kanssa. Hän käytti sanoja sadisti ja raiskaus. Ne tuntuivat kaukaisilta. Eihän mulla ollut mitään hätää, eihän?

Muistan ne vapinat. Kohtaukset. Ne tulivat, kun mun rakkaan poikaystäväni asento tietokoneen äärellä istuessaan muistutti liikaa entistä miessuhdetta. Hänen piti tulla pitämään musta kiinni, kun mä katosin jonnekin traumojen maailmaan ja pelkäsin. Putosin. Hän piti musta kiinni ja hoki, että hän on tässä. Hän ei tee mulle pahaa. Tässä ei ole ketään muuta, kuin sinä ja minä. Siitä tuli meidän mantramme. Sinä ja minä. Ei ketään muuta. Ja siitä mä olen kiitollinen ihan joka päivä, että hän piti kiinni rakastavasti. Monet kerrat. Kunnes kohtaukset helpottivat ajan kanssa. Opin luottamaan, että mua ei satuteta enää.

Koulussa mulle opetettiin, että voi sanoa ei. Pitää sanoa ei, jos ei halua jotakin. Mitä jos ei pysty sanomaan ei? Jos lamaantuu täysin? Mitä jos siitä huolimatta, että sanot ei, se toinen tekee mitä haluaa? Niihin mä en saanut vastauksia koulusta enkä muutenkaan, ennen kuin vahinko oli jo tapahtunut. Mä onneksi osasin sitten lopulta puhua edes jollekin, jotta väkivallankokemusten työstäminen saattoi alkaa. Mitä jos joku vaikenee koko elämänsä? Kärsii hiljaisuudessa? Vähättelee kokemaansa, puolustaa satuttajaansa?

Väkivalta jättää aina arvet, vaikka ne eivät ulospäin näkyisikään. Kukaan meistä ei voi tietää, millaisia arpia kukakin kantaa sisällään.

Mä olen noihin vuosiin verrattuna saanut itseluottamusta ja itsetuntemusta. Arvostan myös itseäni ihan eri tavalla. Surullisinta on, että jotakin samankaltaista tapahtui minulle uudelleen eron jälkeen. Mulle tehtiin sellaista, mitä en olisi halunnut. Tällä kertaa mä sanoin siitä jälkeenpäin. Mä kerroin, että se ei ollut oikein ja että niin ei voi tehdä. Mä myös sanoin, etten aio enää tavata tätä ihmistä.

Eniten satuttaa se, että mä lamaannuin taas. Koska sama kaava toistui. Hän oli ystävällinen, tavattiin useampia kertoja ja yhtäkkiä hän tekee jotain sellaista, mitä en osannut odottaa. Vapinat palasivat, kun pääsin kotiin. Syytin jälleen kerran itseäni, että olen tyhmä, kun luotin.

Mutta koskaan, ei koskaan, se väkivalta ole sen kohteen syy. Ei koskaan. Se ei ole perusteltavissa millään syyllä. Se on aina väärin.

Mä haluan uskoa, että olen kaiken kokemani jälkeen vahvempi, vaikka mun sisällä arpia onkin. Mä olen mitä suurimmassa määrin selviytyjä. Ja mä en aio vaieta enää. Mä en aio käpertyä häpeään ja syyllisyyteen. Jokaisen on kannettava vastuu omista tekemisistään, eivätkä ne ole kenenkään muun taakka kantaa.

Ja tärkeintä on aina muistaa, että minä ja sinä olemme arvokkaita. Meitä pitää myös kohdella niin. Arvokkaina, ainutlaatuisina ihmisinä, joiden rajoja kellään ei ole oikeutta rikkoa.