Pimeys. Värit ovat kadonneet. Kylmyys ja koleus. Kaikki maailman lämpö on imetty tyhjiin.

Ainoat ystäväni ovat ahdistus, masennus, kipu, syyllisyys, väsymys… Se jatkuva väsymys. Mutta pahinta on se, kun on ihan turta. Niitäkin päiviä on. Kun mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ajatukset kiertävät kehää.

Olet huono, olet riittämätön, et ole mitään. Et sinä osaa edes kirjoittaa, miksi yrität? Lakkaisit nyt vain yrittämästä. Olisi kaikilla helpompaa. Sinusta ei koskaan tule mitään. Ei yhtään mitään.

Pahimmat kiusaajat koko elämäni ajalta ovat omassa päässäni. Ja minua on kuitenkin kiusattu koulussa kolmetoista vuotta. Se pahin kiusaaja on masennus. Masennus on kuin musta möykky minussa, se pimeä puoli joka yrittää ja haluaa sortaa. Sitä on niin vaikeaa selittää.

Itse sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta monta vuotta. Keväällä 2016 tuli viimein hetki, kun voin paremmin. Olin silloin 20-vuotias.

Kahdeksan vuotta siellä mustassa kuopassa. Olen aina kuvannut masennusta mustaksi kuopaksi. Siellä on pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Minulle se oli kuitenkin tutuista tutuin paikka. Kun aloin kiivetä ylös kuopasta, minua pelotti. Mitä ylhäällä odottaa? Mitä tapahtuu masennuksen jälkeen?

Kiipesin ylös kuopasta. Näin värit. Nauroin ja hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin aidosti. Tuntui onnelliselle. Iloiselle. Mitä ovat nämä kummalliset tunteet, jotka kadotin? Ne tuntuvat ihan sairaan hyvälle.

Syksyllä 2016 aloin huomata oireita uudestaan. Itkuisuutta, kärttyisyyttä, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä... Suihkuun meneminen tuntui mahdottomalle saavutukselle. Ensimmäinen ajatus päässäni oli "ei taas". Tuntui musertavalle huomata, ettei olekaan kunnossa.

Hoitosuhteeni nuorisopsykiatrialla oli päätetty ja minut oli siirretty terveyskeskukseen. Tajusin, ettei se riitä. On pakko olla turvaverkko. Minulla on pakko olla turvaverkko.

Soitin entiselle lääkärilleni nuorisopsykiatrialla ja sain lähetteen aikuispuolelle.

Aikuispuolella lääkäri diagnosoi toistuvan keskivaikean masennuksen.

 

Vuoden 2018 jälkeen masennus palasi kolmannen kerran, lieväasteisena.

 

Nyt olen ollut vuoden verran terveenä, ilman masennusta. Opetellut elämään sitä ns. tavallista elämää.

Voi olla, että masennus tulee takaisin uudelleen. Voi olla, että se on osa elämääni aina. Voi olla, ettei se enää koskaan palaa. Sitä ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että en halua antaa sen hallita elämääni. Enkä aio elää elämääni peläten tai odottaen. Masennus on ollut osa minua, osa elämääni, mutta se ei ole elämäni eikä se ole minä.

Haluan tehdä ja kokea asioita. Elää tätä elämää.

Tehdä koko ajan töitä itseni eteen ja sen eteen, että myös pysyisin terveenä.

Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia. Minua on kuitenkin lohduttanut ajatus siitä, että päivä kerrallaan. Vaikka huomista ei ole kenellekään luvattu. Elämä on tässä hetkessä.

Masennuksella tai ilman.

Siinä ei ole mitään hävettävää. Mielenterveysongelmissa nimittäin.

Apua saa.

Minä olen ainakin saanut paljon apua. Ja olen siitä ikuisesti valtavan kiitollinen. Omasta turvaverkostani, joka ottaa kiinni, jos omat jalkani huojuvat. 

Ja taas taistellaan eteenpäin.

Yksi päivä ja askel kerrallaan.