Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


torstai, 30. heinäkuu 2020

Hello darkness, my old friend.

Mulla on aika paha olla. Siinä on ne taikasanat, jotka avasivat jälleen kerran sen jonkin padon mun sisällä, jonka taakse olin tunkenut itkemättömät itkut, suremattomat surut, käsittelemättömät traumat, pelot, ahdistuksen, epävarmuuden ja kaiken, mikä sinne padon taakse nyt oli mahdollista tunkea, ettei tarvinnut ajatella. Koska oli niin paljon kaikkea muuta muka tärkeämpää kuin minä itse.

Olen itse kirjoittanut, ettei pahaa oloa voi loputtomiin paeta. Se saa sut aina kiinni. Mulla sen teki yksi viikko, kun en saanut kunnolla nukuttua. Kaikki ne hienot ja mahtavat kulissit, joita itselleni rakensin, tulivat rymisten alas. Siinä mä sitten seisoin ruhjeilla kaiken silpun keskellä enkä oikein tiennyt, mistä taas aloittaa.

Kaikkein vaikeinta on myöntää, että on paha olla. En mä taida pärjätäkään. Kaikkein vaikeinta on pyytää apua. Olla heikko, epävarma, pelokas ja pieni. Kuiskata, että mulla on aika paha olla. Avata se pato ja antaa tulvia. Toivoa, että joku pitää susta kiinni.

Masennus on täällä taas. Koska en mä jaksanutkaan. Mun piti, mutten jaksanut. Olen taas huomannut, mikä armottomuus mun sisällä asuu. Se huutaa, että mä olen epäonnistunut. Se huutaa, että mun pitäisi jaksaa. Mun pitäisi pystyä. Mun pitäisi olla terve. Mun pitäisi sitä ja tätä. Se kirkuu ja ruoskii mua armottomasti.

Se ääni ei kokonaan hiljene, vaikka tämä onkin jo neljäs masennusjaksoni. Tuttua puuroa, sitä samaa ympyrää ja kehää. Olen surullinen ja pettynytkin, että tää meni taas tähän pisteeseen. Mutta samalla en yhtään ihmettele. Sanoin työterveydessäkin, kun multa kysyttiin, mikä huolestuttaa töissä jaksamisen kannalta eniten, että olen hirvittävän hyvä vetämään itseni piippuun. Tarkoitin sitä. Mä olen ihminen, joka tekee ja urakoi. Joka haluaa elää joka minuutin ja puskea eteenpäin, vaikka tuntuisi vähän pahalta. Osaamatta pysähtyä ja hengittää. Kuulostella, miltä tuntuu.

Mä olen siinä tosin nykyisin parempi, kuin joskus aiemmin. Masennus on opettanut kivuliaalla tavalla armollisuutta ja itsetuntemusta. Tunnen itseni todella hyvin, ne hyvät, pahat, rumat ja kauniit puolet. Itseni. Kokonaisuutena. Ja mä todellakin tiedän, missä mun heikkoudet ovat ja haluan työstää niitä.

Odotan varovaisen toiveikkaasti, mitä tämä jakso elämässäni opettaa minulle ja miten matka jatkuu tästä eteenpäin. En pelkää enää, koska uskon vakaasti siihen, että elämä kantaa. Vaikka nyt on vaikeaa ja tuntuu siltä, kuin olisin vereslihalla, elämä kantaa. On aika levätä ja palata perusasioiden äärelle. Olla lempeä itselleen.

 

Mä yritän nyt keskittyä hengittämiseen. Siihen, että muistan syödä ja nukkua. Juoda vettä. Yritän löytää niitä iloa tuottavia asioita mun elämään. Tunnustella varovasti omia fiiliksiä ja ennen kaikkea olla armollinen itselleni. Silittää itseäni lempeästi ja sanoa, että kaikki järjestyy jälleen. Ja etten mä ole yksin. Kaikkea ei tarvitse selvittää kerralla, mutta hiljalleen, pienin askelin, kaikki järjestyy taas.

 

Niin kuin on järjestynyt aiemminkin. Multa kysyttiin itsetuhoisista ajatuksista. Mä sanoin hoitajalle rehellisesti, että mä haluan elää. Vaikka nyt se tuntuu pelottavalta ja vaikealta, silti. Koska mä tiedän omasta ja muiden kokemuksesta, että pimeinkin pimeä on voitettavissa. Viiltävästä kivusta, puristavasta ahdistuksesta ja murskaavasta pelosta voi selvitä. Siinä on jotain hyvin, hyvin kaunista ja voimauttavaa.

 

Ehkä se on elämän ydin. Kaikki ne myrskyt, joista emme usko koskaan selviävämme. Ja silti selviämme. Kaikki ne törmäykset, kun keuhkoistamme pakenee ilma ja se, kun jälleen pystymmekin hengittämään. Kaikki ne tuulet, jotka tuntuvat tempaisevan meidät lentoon, kun olo on niin kevyt ja sieltä laskeutuminen tavalliseen arkeen. Kaikki ne siniset hetket, joissa asuu rauha ja tyyneys. Ja niistä leikkaus taas siihen ruuhkaiseen Prismaan, jossa ei rauhasta tai tyyneydestä ole tietoakaan. Ihan jokainen tunne ja väri, joita elämä on tulvillaan. Ehkä se nimenomaan on elämää, että tuntuu. Hyvässä ja pahassa. Ja sitten elämä jatkuu. Mikään tunne tai väri ei ole pysyvä, muuttumaton, vaan liike jatkuu koko ajan. Ja ainakin itselläni se liike on aina eteenpäin.

 

keskiviikko, 6. toukokuu 2020

Viiltelystä.

Se oli ihan tavallinen bussimatka, tai niin tavallinen kuin tähän maailman aikaan voi olla. Istuin bussissa kasvot matkustajiin päin ja kuuntelin musiikkia. Eräältä pysäkiltä kyytiin tuli nuori nainen, ehkä viidentoista vanha. Hänellä oli shortsit jalassa, mikä kiinnitti huomioni, sillä olin aamulla palellut kevättakissani ja miettinyt, että ehkä se talvitakki olisi vielä aiheellinen. Aurinko kuitenkin paistoi lämpimästi ja ajattelin, että hän on samanlainen fiilistelijä, kuin minäkin. Heti kun mahdollista, kaivan itse mekot esiin ja laitan ne päälle, koska kesä on lyhyt.

Hän jäi yhden pysäkin ennen minua bussista ja katseeni osui hänen reiteensä. Shortsien alla oli vaaleat legginsit, joiden alta paistoivat tuoreet taisteluhaavat. Joku niistä tihkutti vielä, sillä vaaleat legginsit värjäytyivät verellä. Olisin halunnut mennä halaamaan häntä ja sanomaan, että mä tiedän, millaista se on. Ja että hän olisi uskonut mua, kun olisin sanonut, että se helpottaa. Että hän on niin paljon arvokkaampi. Niin paljon. Niin paljon rakastetumpi ja niin ainutlaatuinen. Uskonut, kun olisin sanonut, että mikä tahansa hänen elämäntilanteensa onkaan, ei tarvitse satuttaa itseään.

Tiedän, ettei hän olisi uskonut. En minäkään olisi uskonut silloin aiemmin.

Aloitin viiltelyn, kun olin kolmetoista. Se alkoi ikään kuin kokeiluna, josko se auttaisi valtavaan pahaan oloon sisällä. Ja siinä sairaassa maailmassa, jossa elin, se tuntui auttavan. Mä jäin koukkuun heti. Minä, joka pelkään verta enkä siedä juuri kipua. Siitä tuli mun pakokeino, mun salaisuus. Muodostin siihen oman, salaisen suhteen, niin kuin moni riippuvainen ihminen. Se oli vain mua varten.

Enhän mä sitä salaisuutena osannut kokonaan pitää. Ystäväni tiesi, hän oli myös viiltelijä ja hän ratsasi joskus mun huoneen. Mutta niin kuin pois kaadettu viinakin, mä löysin kyllä tavan, jos halusin. Lupauksilla ei ollut merkitystä. Mä lupasin monta kertaa, etten tee enää niin. Että kyllä mä pystyn olemaan ilman. Enkä sitten kuitenkaan pystynyt.

Koska mä en luvannut sitä itselleni.

Varmaan kiusallisin keskustelu, jonka olen ikinä käynyt, oli äitini kanssa viiltelystä. Tulimme saunasta ja pyyhkeeni putosi ja samalla hetkellä tajusin, että hän näki jäljet. Äiti ei nimittäin saunassa nähnyt ilman laseja mitään. Hän ei sanonut mitään ja menin huoneeseeni. Otin asian myöhemmin esille ja yritin selittää rakkaalle ihmiselle, miksi teen mitä teen. Miten olisin voinut selittää? Aiemmin sanoin, että viiltelyä ei voi ymmärtää kuin toinen viiltelijä. Ja olen yhä samaa mieltä. Luulen, että toisilla riippuvaisilla ihmisillä on kuitenkin käsitys siitä, mistä puhun ja lähtökohtaisesti jokainen meistä voi ainakin yrittää ymmärtää, olla sympaattinen sitä toista kohtaan. Siinä me istuimme, molemmat kyyneleet silmissä ja häpeä vyöryi ylitseni. Tämäkään ei silti saanut minua lopettamaan.

Mä kerkesin täyttää 20, kun joulukuussa vuonna 2015 päätin, että nyt riittää. Tämä loppuu tähän. Mä en enää halua satuttaa itseäni. Se päätös oli pitkän pyristelyn ja työstämisen takana. Olin aiemminkin ”lopettanut” ja sortunut. Uudelleen ja uudelleen. Koska jätin aina takaportin auki vaikeita tilanteita varten. Vuoden 2015 joulukuussa näin ei ollut. Mä lupasin itselleni, en kenellekään toiselle, että nyt se loppuu. En kertonut edes lupauksesta muille, koska sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Se oli vain mua varten oleva asia.

Olen ollut viiltelemättä siitä lähtien, mutta viiltelijä mun sisällä on aina. Se riippuvuus on minussa aina. Niin kuin riippuvuussairauksilla on tapana. Ahdistuksen keskellä se on yhä ajatus, joka tulee mieleeni. Koska sillä mä aiemmin lääkitsin sitä möykkyä rintakehässäni. Vaikka eihän se koskaan auttanut. Se johti vaan valtavaan häpeään ja syyllisyyteen. Nykyään mulla on onneksi paljon muita keinoja sisäisten möykkyjen päihittämiseen kuten puhuminen, kirjoittaminen, musiikin kuuntelu ja siivoaminen. Viiltely ei ole enää vaihtoehto, takaportti siihen ei ole auki vaan muurattu umpeen. Mä olen oppinut kohtaamaan sisäiset mörköni sen sijaan, että pakenisin niitä. Voin kertoa, että siinä pakenemisessa jää ihan aina kakkoseksi. Se, mitä sä pakenet, saa sut aina kiinni ja lopulta jollakin tavalla se asia on kohdattava.

Sinulle, tyttö bussissa, haluan joka tapauksessa sanoa jotain. Se helpottaa, mä lupaan sulle. Jonain päivänä sä näet taas värit ja tunnet tuulen. Katsot auringonlaskua ikkunasta ja hymyilet kyyneleet silmissä, koska sun on niin hyvä olla. Koska sä olet onnellinen. Sä et ehkä usko sitä nyt, en mäkään uskonut. Usko kuitenkin se, että mä tiedän, mistä puhun.

Mä olen ollut siellä pimeässä ja kylmässä yksin ja on tuntunut siltä, että elämällä ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mä olen maannut yksin häpeään ja kipuun kääriytyneenä, kun olen taas satuttanut itseäni. Mä tiedän, miltä sellainen valtava ahdistus tuntuu, joka melkein tukehduttaa sut. Ruhjoo sun rinnan ja rutistaa sielun kasaan. Kun siellä pimeässä ei ole edes pientä valonpilkahdusta. Ja kun tuntuu, että on maailmassa täysin yksin.

Mä haluan sanoa sulle, tyttö bussissa, että sä et ole yksin. Ja että sinä ja minä, me ollaan vahvoja. Me ollaan taistelijoita. Ja me ollaan valtavan arvokkaita. Me olemme rakkauden ja kaiken hyvän arvoisia. Me ansaitsemme hyvää, hellää ja rakastavaa kohtelua toisilta mutta myös ennen kaikkea itseltämme. Koska meistä itsestämme se lähtee, aina. Näin etänä haluan rutistaa sinua lujaa. Haluan myös sanoa sen, että puhu aiheesta. Vaikka se hävettää, vaikka se pelottaa. Puhu syistä siihen, miksi koet, että sun tarvitsee satuttaa itseäsi. Miksi sä teet sitä. Puhu loputtomasti, kyseenalaista lempeästi omaa ajatusmaailmaasi. Se on tie, joka johtaa siihen, että jonain päivänä lupaat rakkaudella itsellesi, että ei enää.

Mene peilin eteen ja hirveän ruman puheen sijaan katso itseäsi ajattelematta mitään. Jos tulee rumia, satuttavia ajatuksia, työnnä ne pois. Vain sinä ja peili. Sitten kun se sujuu, voit alkaa etsiä yhden asian, josta voit kehua itseäsi. Vaikka se, että sun hiukset on tänään ihan ok tai että sulla on kiva hymy. Se riittää. Niin mä opettelin katsomaan kehoani rakastavammin ja lempeämmin, ja sitä myötä myös kohtelemaan sitä niin.

Sä olet ainutlaatuinen ja arvokas. Sä olet niin paljon arvokkaampi, kuin tiedätkään. Toivon sulle sydämeni pohjasta kaikkea hyvää. Rakkautta, hellyyttä, iloa ja värejä. Lempeää tuulta sun hiuksiin ja keveyttä askeliin. Sitä, että joku päivä sivelet sun arpia rakkaudella ja hellyydellä kiittäen sun upeaa kehoa siitä, että sä olet elossa. Sä olet yhä elossa, kaiken jälkeen, eikä mikään ole sulle mahdotonta.

woman-570883_1920.jpg

Kirjoitus on julkaistu alunperin Lahden Klubitalon KlubiLahti-lehdessä. Se löytyy myös Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkun blogista osoitteesta: https://tukikeskusvalopilkku.blogspot.com/2020/05/vierailija-se-helpottaa-ma-lupaan-sulle.html?fbclid=IwAR3LFVZwz0popl_SbS2u6FZ4cjamlrOFmrBajNJgd1A6a8LMVAazC2BfkhY

torstai, 16. huhtikuu 2020

Kaiken nielevä masennus.

Pimeys. Värit ovat kadonneet. Kylmyys ja koleus. Kaikki maailman lämpö on imetty tyhjiin.

Ainoat ystäväni ovat ahdistus, masennus, kipu, syyllisyys, väsymys… Se jatkuva väsymys. Mutta pahinta on se, kun on ihan turta. Niitäkin päiviä on. Kun mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ajatukset kiertävät kehää.

Olet huono, olet riittämätön, et ole mitään. Et sinä osaa edes kirjoittaa, miksi yrität? Lakkaisit nyt vain yrittämästä. Olisi kaikilla helpompaa. Sinusta ei koskaan tule mitään. Ei yhtään mitään.

Pahimmat kiusaajat koko elämäni ajalta ovat omassa päässäni. Ja minua on kuitenkin kiusattu koulussa kolmetoista vuotta. Se pahin kiusaaja on masennus. Masennus on kuin musta möykky minussa, se pimeä puoli joka yrittää ja haluaa sortaa. Sitä on niin vaikeaa selittää.

Itse sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta monta vuotta. Keväällä 2016 tuli viimein hetki, kun voin paremmin. Olin silloin 20-vuotias.

Kahdeksan vuotta siellä mustassa kuopassa. Olen aina kuvannut masennusta mustaksi kuopaksi. Siellä on pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Minulle se oli kuitenkin tutuista tutuin paikka. Kun aloin kiivetä ylös kuopasta, minua pelotti. Mitä ylhäällä odottaa? Mitä tapahtuu masennuksen jälkeen?

Kiipesin ylös kuopasta. Näin värit. Nauroin ja hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin aidosti. Tuntui onnelliselle. Iloiselle. Mitä ovat nämä kummalliset tunteet, jotka kadotin? Ne tuntuvat ihan sairaan hyvälle.

Syksyllä 2016 aloin huomata oireita uudestaan. Itkuisuutta, kärttyisyyttä, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä... Suihkuun meneminen tuntui mahdottomalle saavutukselle. Ensimmäinen ajatus päässäni oli "ei taas". Tuntui musertavalle huomata, ettei olekaan kunnossa.

Hoitosuhteeni nuorisopsykiatrialla oli päätetty ja minut oli siirretty terveyskeskukseen. Tajusin, ettei se riitä. On pakko olla turvaverkko. Minulla on pakko olla turvaverkko.

Soitin entiselle lääkärilleni nuorisopsykiatrialla ja sain lähetteen aikuispuolelle.

Aikuispuolella lääkäri diagnosoi toistuvan keskivaikean masennuksen.

 

Vuoden 2018 jälkeen masennus palasi kolmannen kerran, lieväasteisena.

 

Nyt olen ollut vuoden verran terveenä, ilman masennusta. Opetellut elämään sitä ns. tavallista elämää.

Voi olla, että masennus tulee takaisin uudelleen. Voi olla, että se on osa elämääni aina. Voi olla, ettei se enää koskaan palaa. Sitä ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että en halua antaa sen hallita elämääni. Enkä aio elää elämääni peläten tai odottaen. Masennus on ollut osa minua, osa elämääni, mutta se ei ole elämäni eikä se ole minä.

Haluan tehdä ja kokea asioita. Elää tätä elämää.

Tehdä koko ajan töitä itseni eteen ja sen eteen, että myös pysyisin terveenä.

Välillä on vaikeampia päiviä, välillä helpompia. Minua on kuitenkin lohduttanut ajatus siitä, että päivä kerrallaan. Vaikka huomista ei ole kenellekään luvattu. Elämä on tässä hetkessä.

Masennuksella tai ilman.

Siinä ei ole mitään hävettävää. Mielenterveysongelmissa nimittäin.

Apua saa.

Minä olen ainakin saanut paljon apua. Ja olen siitä ikuisesti valtavan kiitollinen. Omasta turvaverkostani, joka ottaa kiinni, jos omat jalkani huojuvat. 

Ja taas taistellaan eteenpäin.

Yksi päivä ja askel kerrallaan.

tiistai, 31. maaliskuu 2020

Seksuaalisesta väkivallasta.

Tapaat ihmisen, joka on mukava. Juttelette, tutustutte, avaatte toisillenne elämäänne. Tapaatte muutamia kertoja ja ajattelet, että tästähän voisi vaikka tulla jotakin. Kunnes matto sun jalkojen alta vedetään. Se ihminen, jonka uskalsit päästää lähelle tekee sulle kyselemättä asioita, joita et todellakaan halua. Suhun sattuu. Sä saatat sanoa, et hei älä viitsi. Sillä ei ole merkitystä. Hän tekee mitä haluaa sun kivusta huolimatta. Myöhemmin hän nauraa sulle, et älä viitsi olla lapsellinen. Kyllä säkin halusit sitä. Et sä sanonut ei. Et sä huutanut, et sä potkinut. Turha valittaa.

Myöhemmin hän ostaa sulle kukkia. Vie syömään ja sanoo, että ei tee enää niin. Kunnes hän tekee sen uudelleen. Uudelleen. Ja uudelleen. Eri tavoilla hän rikkoo kaikki sun rajat ja sä ajattelet, että se on sun syy. Koska sä et löynyt. Sä et huutanut. Sä et sanonut ei. Lamaannuit ja menit ajatuksissasi jonnekin, missä on aurinkoa ja tuulta. Jonnekin, missä pystyy hengittämään. Seksuaalisen väkivallan aikana sä et kykene hengittämään ja menet oksentamaan, kun se toinen on valmis sun kanssa.

Tämä toistuu useamman ihmisen kanssa. Sama kaava. Ensin luvataan kuu ja tähdet taivaalta, ollaan niin ystävällisiä, helliä ja saadaan se luottamus. Joka myöhemmin rikotaan tuhansiin palasiin. Ja sä alat ajatella, et tää on kai sitten sitä normaalia. Tämä kuuluu suhteisiin. Miksi tästä ei sitten puhuta? Miksi tää sattuu näin paljon? Miksi on koko ajan niin paha olla?

Ja ennen kaikkea, miksi sä palaat aina takaisin?

Seksuaalinen väkivalta. Asia, josta olen halunnut pitkään kirjoittaa ja puhua. Olen kuitenkin vaiennut, niin kuin moni muukin. Väkivallan uhri syyttää itseään, häpeää asiaa. Se on kuulemma yleistä. Mä jotenkin ajattelin pitkään, että noin suhteissa toimitaan, noin miehet toimivat. Se oli mun normaali. Kunnes mä löysin ihmisen, miehen, joka kunnioitti mun jokaista rajaa ja kuunteli mun tarinoita aiemmista kokemuksista järkyttyneenä. Sanoi, ettei ketään saa koskaan kohdella noin. Tuo on väkivaltaa, eikä todellakaan normaalia. Pohdin asiaa ja päätin puhua siitä hoitajan kanssa. Hän käytti sanoja sadisti ja raiskaus. Ne tuntuivat kaukaisilta. Eihän mulla ollut mitään hätää, eihän?

Muistan ne vapinat. Kohtaukset. Ne tulivat, kun mun rakkaan poikaystäväni asento tietokoneen äärellä istuessaan muistutti liikaa entistä miessuhdetta. Hänen piti tulla pitämään musta kiinni, kun mä katosin jonnekin traumojen maailmaan ja pelkäsin. Putosin. Hän piti musta kiinni ja hoki, että hän on tässä. Hän ei tee mulle pahaa. Tässä ei ole ketään muuta, kuin sinä ja minä. Siitä tuli meidän mantramme. Sinä ja minä. Ei ketään muuta. Ja siitä mä olen kiitollinen ihan joka päivä, että hän piti kiinni rakastavasti. Monet kerrat. Kunnes kohtaukset helpottivat ajan kanssa. Opin luottamaan, että mua ei satuteta enää.

Koulussa mulle opetettiin, että voi sanoa ei. Pitää sanoa ei, jos ei halua jotakin. Mitä jos ei pysty sanomaan ei? Jos lamaantuu täysin? Mitä jos siitä huolimatta, että sanot ei, se toinen tekee mitä haluaa? Niihin mä en saanut vastauksia koulusta enkä muutenkaan, ennen kuin vahinko oli jo tapahtunut. Mä onneksi osasin sitten lopulta puhua edes jollekin, jotta väkivallankokemusten työstäminen saattoi alkaa. Mitä jos joku vaikenee koko elämänsä? Kärsii hiljaisuudessa? Vähättelee kokemaansa, puolustaa satuttajaansa?

Väkivalta jättää aina arvet, vaikka ne eivät ulospäin näkyisikään. Kukaan meistä ei voi tietää, millaisia arpia kukakin kantaa sisällään.

Mä olen noihin vuosiin verrattuna saanut itseluottamusta ja itsetuntemusta. Arvostan myös itseäni ihan eri tavalla. Surullisinta on, että jotakin samankaltaista tapahtui minulle uudelleen eron jälkeen. Mulle tehtiin sellaista, mitä en olisi halunnut. Tällä kertaa mä sanoin siitä jälkeenpäin. Mä kerroin, että se ei ollut oikein ja että niin ei voi tehdä. Mä myös sanoin, etten aio enää tavata tätä ihmistä.

Eniten satuttaa se, että mä lamaannuin taas. Koska sama kaava toistui. Hän oli ystävällinen, tavattiin useampia kertoja ja yhtäkkiä hän tekee jotain sellaista, mitä en osannut odottaa. Vapinat palasivat, kun pääsin kotiin. Syytin jälleen kerran itseäni, että olen tyhmä, kun luotin.

Mutta koskaan, ei koskaan, se väkivalta ole sen kohteen syy. Ei koskaan. Se ei ole perusteltavissa millään syyllä. Se on aina väärin.

Mä haluan uskoa, että olen kaiken kokemani jälkeen vahvempi, vaikka mun sisällä arpia onkin. Mä olen mitä suurimmassa määrin selviytyjä. Ja mä en aio vaieta enää. Mä en aio käpertyä häpeään ja syyllisyyteen. Jokaisen on kannettava vastuu omista tekemisistään, eivätkä ne ole kenenkään muun taakka kantaa.

Ja tärkeintä on aina muistaa, että minä ja sinä olemme arvokkaita. Meitä pitää myös kohdella niin. Arvokkaina, ainutlaatuisina ihmisinä, joiden rajoja kellään ei ole oikeutta rikkoa.

 

flowers-19830_1920.jpg

 

 

 

tiistai, 31. maaliskuu 2020

Ajatuksia itsemurhasta.

Mä olen elossa. Se ei ole mitenkään itsestään selvää. Elin pitkään välittämättä itsestäni rahtuakaan. Puhun itsetuhoisesta käyttäytymisestä ja se on hyvinkin moninaista. Mä ryyppäsin, aloitin tupakanpolton, söin mitä sattuu, milloin sattuu ja keräsin ympärilleni laajan kokoelman haitallisia ihmissuhteita. Vahingoitin itseäni viiltelemällä. Annoin toisten satuttaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Koska siihen mä olin tottunut. En pitänyt lainkaan rajoja. Miksi olisi pitänyt? Mä kuolisin pian kuitenkin. Ei mun elämällä ollut merkitystä eikä päämäärää. Se oli jokin virhe universumissa. Ei mun pitänyt edes syntyä. Kuinka monena iltana mä itkinkään ja toivoin, etten aamulla enää hengittäisi. Loppuisi se kaikki.

Maailma oli valtavan raadollinen. Sitä on jotenkin vaikea kuvailla, miten voi ollakin niin umpikujassa, ettei elämässä ole enää valoa, väriä eikä mitään mistä unelmoida. Kun ei niitä saavuttaisi kuitenkaan. Kun ei niihin pysty kuitenkaan. Kun se kuolema väistämättä tulee. Kuolema oli se ainut haave. Se pakokeino, josta tuli jonkinlainen unelma, toive. Mä suunnittelin 12 -vuotiaana mun hautajaiset. Millaista musiikkia niissä soisi ja millaisia kukkia haluaisin. Ketkä olisivat paikalla. Mä olin lapsi. Ihan pieni lapsi, jolla ei ollut halua enää elää. Haluaisin ottaa tuon lapsen ja halata lujaa. Kertoa, mitä siellä tunnelin päässä voi olla. Muuta kuin vastaantuleva juna.

Mun sisällä on kuitenkin aina, ihan aina, läpi sen kaiken, palanut jokin majakka. Jokin sellainen voima, joka sai takertumaan elämään kaiken toivon menettämisestä huolimatta. Se voi olla sitkeyttä, sisua tai jääräpäisyyttä. Naiivia toivoa siitä, että on pakko olla jotakin parempaa. Ihan pakko. En mä tiennyt, mitä se olisi tai voisi olla. Mutta jotain muutakin oli oltava, kuin se musta mössö, jossa tarvoin eteenpäin rinta ruhjeilla ja henki salpautuen. 

Tätä mä olen yrittänyt nyt selittää, kun otan pikkuhiljaa joka osa-alueeseen mun elämässä jonkinlaista hallintaa. Kun otan jälleen vastuuta elämästäni ja itsestäni. Kun välitän ihan oikeasti itsestäni kokonaisuutena. Kun katson peiliin ja hyväksyn itseni. Kun unelmoin ja haaveilen. Se on ihanaa, en voi edes kuvailla. Miltä tuntuu, kun koko maailma on auki. Kun sä näät jotakin tulevaisuudessa. Ja susta tuntuu, ettei ne haaveet, suurimmatkaan, ole tavoittamattomissa. Kun kuolema ei ole enää unelma, toive eikä pakokeino. Kuolema ei ole vaihtoehto. Vaikka jokainenhan meistä kuolee, mutta ajattelin itse elää ennen sitä. Elää niin paljon, niin sydän auki, kuin vain ikinä pystyn. Tuntea, unelmoida, toivoa. Hengittää syvään, nähdä värit ja auringon. Koska mä olen elossa. Mä hengitän. Mun sydän pamppailee rinnassa. Tunnen koko tunteiden kirjon. Mä olen elossa. 

Ja siitä mä olen kiitollinen ihan joka ikinen päivä. Oli se päivä muuten hyvä, huono tai ihan hirveä. Mä olen silti elossa. Mä saan elää sen päivän. Ja toivon mukaan sen seuraavankin päivän. Mä olen saanut elää jo 11 vuotta siitä, kun mun piti ensimmäisen kerran kuolla. Yksitoista vuotta. Mitä kaikkea siihen mahtuukaan. Ja kun mua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten mä selviä, mä muistutan itseäni, että olen selvinnyt tähän asti. Mä selviän myös jatkossa. Ihan mistä vaan. Koska mä olen elossa. Kaikki muu järjestyy ja selviää. Kun saa vaan hengittää syvään. 

tunnel-2890114_1920.jpg

  • Minusta

    Täällä kirjoittelee 24-vuotias Krista.
    Olen kokemusasiantuntija, toimistotöitä tekevä, elämänahne pohdiskelija. Tykkään väreistä, kynttilöistä, sateen tuoksusta ja suklaasta. Rakastan perhettäni, ystäviäni, uusien asioiden oppimista ja itseni haastamista.
    Lähellä sydäntä ovat kiusaamis-, mielenterveys- ja päihdeasiat.
    Jätäthän kommenttia, niin tiedän sinun käyneen täällä!

    Rakkaudella,
    Krista