lauantai, 9. helmikuu 2019

Lahden Klubitalo

Pidin luentoa Lahden yhteiskoulun lukiolaisille ja viimeinen dia esityksessä esitti kysymyksen ”mitä Klubitalo minulle merkitsee?”. Olin aiemmin aamulla miettinyt asiaa bussissa ja kyyneleet kihosivat silmiini kiitollisuudesta. Koska sitä mä olen. Olen ihan älyttömän kiitollinen Lahden Klubitalosta ja ihmisistä siellä. Antakaahan, kun avaan tätä vähän.

Ensimmäisen kerran tulin Klubitalolle työkokeiluun. Mulle annettiin mahdollisuus, vaikken saanut oikein haastattelussa suutani auki. Vaikka istuin ekat kaksi viikkoa hiljaa nurkassa ja toivoin, ettei kukaan puhuisi mulle. Olin niin epävarma ja pelokas. Mitä jos mä en kelpaakaan? Mitä jos mä en osaakaan?

Mulle annettiin tilaa olla epävarma ja pelokas. Juttelin kahden kesken ihmisten kanssa ja uskalsin jo vähän sanoakin jotain. Sitten muistan sen palaverin, jossa sanoin ensimmäisen kerran mielipiteeni. Oli Klubikokous ja en tarkkaan muista, mikä aihe oli, mutta se herätti minussa mielipiteen. Kädet hioten ja puna naamalle nousten nostin käteni ja pyysin puheenvuoroa. Sanoin mielipiteeni ja kukaan ei nauranut. Ihmiset oikeasti kuuntelivat, mitä asiaa mulla oli. Mun mielipiteellä oli merkitystä.

Jussi kuljetti mua kaiken maailman palavereissa mukanaan ja uskaltauduin sielläkin puhumaan. Mitään pahaa ei tapahtunut. Maailma ei pudonnut mun päälle. Löysin mun äänen. Koska mulle annettiin mahdollisuus. Koska luotiin turvallinen ilmapiiri. Koska musta välitettiin. 
Halusin esiintyä, vaikka sitäkin pelkäsin. Pienin lapsen askelin ja sitten isommin harppauksin pääsin tekemään juuri sitä. Ja yhä edelleen saan treenata mun luentoja Klubitalolla ja saan niistä palautetta. Rakentavaa palautetta. Tällä hetkellä suurin yleisö, jolle olen esiintynyt, on n. 120 henkilöä.

Muistan myös keskustelun erään jäsenen kanssa sähköhoidoista. Mulle nimittäin ehdotettiin sähkömagneettihoitoja silloin, kun kävin Klubitalolla ja mietin niitä etukäteen pelolla. Yksi jäsenistä sanoi mulle, että anna mennä vaan. Hän ei olisi tässä tänään ilman sähköhoitoja. Ja niin mä uskalsin, onneksi. Niiden hoitojen jälkeen olen nimittäin nyt saanut olla terveenä kaksi vuotta.
Työkokeilun jälkeen musta tuli jäsen ja sain jatkaa itseni voittamista. Muistan kuitenkin yhden kesän päivän, kun mä olin rikki. Ihan todella rikki. Mulla oli parisuhteessa vaikea jakso, olin nukkunut huonosti ja itketti koko ajan. En oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. Päädyin sitten kuitenkin Klubitalolle. Mä itse henkilökohtaisesti uskon enkeleihin ja että he ilmaisevat paikalla olonsa höyhenillä. Uskokoon jokainen mihin haluaa, mutta sinä päivänä Klubitalon edessä oli kaksi höyhentä. Astuin sisään ja pelkäsin. Olikohan tää nyt hyvä ajatus, en oo koskaan tullut näin huonoilla fiiliksillä Klubitalolle.

Kaksi ihmistä otti musta heti kopin. Kysyi, että mikä on. Ja mä kerroin. Nämä ihmiset jättivät työnsä kesken ja lähtivät mun kanssa käymään kotona, että sain haettua tavaroitani. Yksin en olisi siihen pystynyt, mun voimat eivät olisi riittäneet. He kannattelivat mua sinne ja takaisin Klubitalolle. Huolehtivat, että oothan sä syönyt ja nyt otat ihan rauhassa. Kaikki asiat järjestyy.

Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Uusin roolini Klubitalolla on opiskelija. Aloitin opinnot Kohti Unelmia -hankkeen Helyn kannustamana. Uskalla vaan, hän sanoi, kun mä epäröin. Yhdessä tehtiin hakemus ja mä pääsin sisään. Tällä hetkellä opiskelen nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. Minä, joka en ajatellut koskaan kykeneväni kouluun 13 -vuoden koulukiusaamisen jälkeen. 
Pakko sanoa, etten osaa edes kuvailla miten tärkeä rooli Lahden Klubitalon turvallisella yhteisöllä on siinä asiassa. Siinä, että mä nykyään luotan itseeni. Uskon itseeni. Tunnen, että mä voin valloittaa maailman.

Ja Klubitalo on auttanut mua mun koulutiellä myöskin. Ensinnäkin saan tulla tekemään koulutehtäviä Klubille, koska kotona on vaikea keskittyä. Toiseksi mulla oli ensimmäinen näyttö ohjaajuudesta. Olin suunnitellut tapahtuman Klubitalon ulkopuolelle ja sinä aamuna, kun tapahtuma olisi pitänyt toteuttaa, mulla oli yksi ilmoittautunut. Mietin sitten, että mitä ihmettä mä teen nyt. Soitin Klubitalolle, että jos sieltä järjestyisi, vaikka parikin ihmistä mun ohjaukseen samalle päivälle ja etten muuten saa näyttöä tehtyä. Ja järjestyihän sieltä useampikin ihminen.

Klubitalo merkitsee mulle valtavan paljon. Kiitos kaikista niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Kiitos kaikista ihmisistä, joihin olen saanut tutustua. En ole koskaan tavannut vahvempia ihmisiä. Ootte super! Kiitos siitä, että Klubitalolla me ollaan kaikki samalla viivalla. Kiitos siitä, että mä olen osa yhteisöä, joka hyväksyy minutkin. Se tuntuu uskomattoman hyvälle.

Rakkaudella,
Krista ❤️

torstai, 4. lokakuu 2018

Itserakkausjuttuu.

Ajattelin kirjoittaa tänään itsensä arvostamisesta. Se oli aiemmin mulle aika tuntematon käsite, sillä masentuneena en kokenut olevani tärkeä tai arvokas. En kokenut olevani mitään tai jos olin, se oli jotain pahaa, rumaa ja ällöttävää. Minussa ei ollut mitään hyvää.

Annoin myös kohdella itseäni sen mukaan. Hain hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä, vääränlaisista ihmissuhteista. Mua on pahoinpidelty henkisesti ja fyysisesti. Ja mä ajattelin, että se on ihan ok. Mä olen ansainnut sen kohtelun, koska vika on tietenkin aina minussa. Ja vaikka mulle oli aina sanottu, ettei ole pakko tehdä sellaisia asioita, mitä ei halua, en mä osannut sanoa ei. Tai sitten mua ei vaan kuunneltu, vaikka sanoinkin. Jotkut asiat niiltä ajoilta ovat vieläkin käsittelyn alla, sillä ne ovat rikkoneet minua valtavasti, eikä sellaisia asioita ole helppo kohdata tai käsitellä. Jo se, että kutsun niitä asioita oikealla nimellä, lähisuhdeväkivalta, auttaa asiaa. Pienin askelin eteenpäin.

Kohtelin myös itseäni huonosti. En huolehtinut syömisestä, en jaksanut mennä suihkuun, en varannut lääkäriaikoja, vaikka olisi pitänyt. Käyttäydyin itsetuhoisesti niin monella eri tavalla. Koska en arvostanut itseäni. Jossain vaiheessa havahduin ja rupesin miettimään, että en mä halua elää koko elämääni näin. Vihaten ja arvostellen itseäni. En mä voi koko loppuelämääni antaa ihmisten käyttää mua ja heittää sitten roskiin.

Siitä alkoi matka kohti arvostusta. Aloin huolehtia itsestäni vähän kerrallaan. Sanouduin irti niistä ihmissuhteista, jotka vain hajottivat. Vaikka ei se helppoa ollut. Kummallista kyllä, silloin aloin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelivat mua hyvin ja pitivät musta omana itsenäni. Aloin katsomaan itseäni peilistä armollisemmin. En enää haukkunut, vaan sanoin itselleni että oon ihan ok just näin. Pikkuhiljaa rupesin kehumaan itseäni edes jostain pienestä hyvästä asiasta. Nyt voin seisoa peilin edessä hymyillen. Koska viihdyn itsenäni. Arvostan ja rakastan itseäni.

Joskus on huonompia päiviä, kun on todella epävarma olo. Ja sekin on ihan ok. Sekin on osa ihmisyyttä.

Hirveän iso asia, joka mun on pitänyt opetella, on se, ettei kaikkia ihmisiä vaan voi miellyttää. Joku ei tykkää sun ulkonäöstä, joku sun äänestä tai mielipiteistä. Mä en voi olla aina samaa mieltä kaikkien kanssa ja se on ihan ok. Mulla on oikeus omaan mielipiteeseeni ja heillä omaansa. Kaikkia pitäisi pyrkiä kunnioittamaan joka tapauksessa, vaikka oltaisiinkin eri mieltä.

Aiemmin mä mukautin mielipiteeni ympärillä olevien ihmisten mukaan. Myötäilin ja joustin. Etten vaan ajautuisi siihen tilanteeseen, että olen jonkun kanssa eri mieltä. Koska automaattisesti ajattelin hänen olevan silloin oikeassa ja minun väärässä. Vaikka eihän asia niin mielipideasioissa mene, että joku on oikeassa ja joku väärässä. Ne ovat mielipiteitä.

Enää en pienennä tai suurenna itseäni muiden vuoksi. En maalaa itseäni seinän väriseksi tai häpeä nauraa sydämeni kyllyydestä. Kerron mielipiteeni ja haluan aina oppia uutta. Olen minä, kokonaisuutena, kaikkine puolineni. Ja se on oikeasti ihanaa.

maanantai, 1. lokakuu 2018

Päihderiippuvuudesta.

Olen pyöritellyt mielessäni paljon päihderiippuvuuksia ja niihin suhtautumista. Itse olen päihderiippuvaisen läheinen ja olen läheltä nähnyt, millaista suhtautuminen päihderiippuvuuksiin on. Itse läheisenä, alkoholistin tyttöystävänä, kuulin aluksi usein ”jätä se”. Kuinka yksinkertaista. Ihan vaan sormia napsauttaa. Mutta kun sitähän ei tunnetusti saa valita, keneen rakastuu. Eikä kenenkään otsassa lue päihderiippuvainen. Alkoholisti. Narkkari. Lääkkeiden väärinkäyttäjä.

Näin jälkikäteen mietittynä olisin kaivannut tukea siihen, miten voisin tukea itseäni. Miten osaisin paremmin ymmärtää päihderiippuvuutta sairautena ja miten osaisin laittaa rajat minun ja päihderiippuvaisen väliin. Koska rajat ovat tärkeitä, jotta itse jaksaa. Olisin kaivannut sitä ihmistä, joka ei näe vain alkoholismia. En ole masokisti. En olisi parisuhteessa ihmiseen, jota en rakastaisi. Joka ei olisi sen rakkauden arvoinen. Kun siinä ihmisessä on niin paljon kaikkea muutakin, kuin se sairaus.

Jokainen päihderiippuvainen on jonkun lapsi, vanhempi, sisarus, ystävä, puoliso... Jollekin rakas ja tärkeä ihminen. Päihderiippuvainen on myös itsessään arvokas, niin kuin ihan jokainen ihminen. Olen silti joutunut katsomaan, miten heitä kohdellaan kuin toisen luokan kansalaisia. Olin ensiapukurssilla, ja siellä muutaman mielestä ihmistä ei tarvitse auttaa, jos hän on itse aiheuttanut tilansa. Minulla nousivat kaikki karvat pystyyn ja sydän hakkasi rinnassa kovempaa. Miten joku voi sanoa tuollaista ja olla noin täysin piittaamaton?

Itse olen niin kiitollinen niille ihmisille, jotka vielä välittävät toisista ihmisistä. Menevät kysymään, että hei, onko kaikki ok? Soittavat hätäkeskukseen, jotta ihminen saa tarvitsemaansa apua. Se on vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä. Ei se tarkoita sitä, että pimeällä kadulla tarvitsee yksin mennä toisen iholle katsomaan, mikä tällä on. Järjen käyttö on sallittua.

Kukaan ei päätä olla päihderiippuvainen. Se tuskin on kenenkään unelma tai ihannoinnin kohde. Kun kyse on oikeasti sairaudesta. Eihän kukaan halua sairastua. Mihinkään. Niin tapahtuu. Minusta olisi voinut ja voi tulla päihderiippuvainen. En voi sulkea sitä pois ja asettaa itseäni jotenkin ylempään asemaan tässä suhteessa.

Eniten satuttaa, kun päihderiippuvaista katsotaan hyljeksien. Halveksien. Olisiko se liikaa pyydetty, että jokainen kohdattaisiin ihmisenä? Arvokkaana ja tärkeänä, ainutlaatuisena yksilönä. Ja jokainen yksilö on enemmän kuin sairautensa.

Sairauksissa on myöskin se fakta, että niitä voidaan hoitaa. Niihin voi saada tukea ja apua. On vaan surullista, miten monelta se ovi lyödään kiinni, kun ei ole resursseja tai ymmärrystä. Katsotaan sitten parin kuukauden päästä, jos olisi aikaa. Koita pärjäillä siihen asti.

Mitä tulee meihin päihderiippuvaisten läheisiin, niin toivoisin, että saisimme tukea omaan elämäämme. Itselleni tärkeä oivallus on ollut se, etten minä voi pelastaa ketään. Kliseistä, mutta niin totta. Sekin on tärkeää, että asetan rajat ja pidän niistä kiinni. Huolehdin itsestäni ja elän omaa elämääni. Minä en ole vastuussa kenenkään toisen elämästä tai valinnoista. Sen ymmärtäminen on ollut avain. Voin rakastaa päihderiippuvaista ja tukea häntä ja silti pitää omasta elämästäni ja rajoistani kiinni. Huolehtia itsestäni.

Rakkaus on kummallinen asia, eikä se kysele lupia. Ja hyvä niin. Rakkaus on ihanaa.

Ensi kerralla, kun kuljet vaikkapa puistossa kaljajengin ohi, toivoisin, että näkisit ihmisiä. Ihmisiä, joiden takana on tarina, jota sinä et tiedä. Ja jos mieleesi hiipii halveksunta tai arvostelu, aseta itsesi siihen asemaan, että toiset katsovat sinua halveksuen ja arvostellen kun sinulla on hätä. Tunnetko piston sydämessäsi? Hyvä niin. Koska olisihan se valtavan tärkeää tässä maailmassa, että ihmiset olisivat lempeämpiä toisilleen. Ja myös itselleen. Rakastaisivat ja välittäisivät vähän enemmän. Itsestään ja toisistaan.

perjantai, 21. syyskuu 2018

Itsekkyydestä.

Mitä ovat rajat? Ne ovat olleet minulle jotenkin hyvin tuntematon käsite. Olen juossut auttamassa muita, kaiken aikaa. Ollut aina saatavilla. Yrittänyt pitää kaikkia palloja ilmassa ja unohtanut itseni. Ihan niin kuin minulla ei olisi niin paljon merkitystä, kuin toisilla ihmisillä ympärilläni.

Sitten tuli se huono ilta. Se hetki, kun mä hajosin ja olisin tarvinnut jonkun apua. Mietin läpi minulle rakkaita ihmisiä ja heidän sen hetkistä tilannettaan. Tulin siihen lopputulokseen, etten voi soittaa kenellekään heistä, koska en halua kuormittaa heitä omilla ongelmillani. Niinpä soitin Kriisipuhelimeen. Siellä ihana nainen otti aikaa ja keskusteli kanssani. Antoi hengittää rauhassa ja sitten vasta puhua. Puhuimme 40 minuuttia puhelimessa ja hän sai minut nauramaan ja hengittämään. Purkamaan sen valtavan ahdistuspallon rinnastani.

Olen ollut puolitoista vuotta terveenä. Sitä edelsi kahdeksan vuoden sairastaminen. Siinä sairauden aikana oli murrosiät, teini-ikä ja osa nuoresta aikuisuudestakin. Identiteettini oli hyvin kehittymätön, eikä mulla ollut minkäänlaista aavistusta siitä, kuka minä olen ja mitä mä haluan tehdä. Nyt olen sitten yrittänyt opetella sitä, mitä on ns. normaali elämä. Elämä ilman masennusta.

Jokainen ahdistus ja huono päivä hälyttävät mun päässä. Onko sairaus tulossa takaisin? Kunnes sitten onneksi ihmiset mun ympärillä sanoo, että hei, toi on ihan normaalia. Kaikilla on huonoja päiviä joskus. Ja se on ihan mahtava tunne tajuta, että tää on sitä elämää. Iloineen, suruineen... On ihanaa tuntea asioita. Niitä huonojakin. Koska jossain vaiheessa en edes tuntenut mitään. Moni varmaan osaa samaistua siihenkin. Kun ei mikään tunnu miltään. Kun ei ole valoa missään. Eikä edes tiedä, mitä onnellisuus on saatikka miltä se tuntuisi.

Olen myös tässä opetellut vihdoin asettamaan rajoja. Olemaan terveellä tavalla itsekäs. Koska minä olen se ihminen, kenen kanssa joudun elämään joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki. Se tekee minusta itsestäni elämäni tärkeimmän ihmisen. Siksi on osattava olla itsekäs. Ei huonolla tavalla, vaan niin, että pitää huolta itsestään. Arvostaa ja rakastaa itseään. On paljon helpompi olla kaiken kaikkiaan, kun tulee toimeen itsensä kanssa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Matka ei ole helppo. Eikä sen kai kuulukaan olla. Välillä en todellakaan osaa laittaa rajoja ja kulutan itseäni ihan liikaa. Silloin on tärkeää pysähtyä ja höllätä vähän vauhtia. Antaa itselleen aikaa. Nukkua vähän pidempään, tehdä sellaisia asioita, joista nauttii. Jotta jaksaa taas.

Oma sydämeni on nimenomaan toisten auttamisessa. Mielenterveys- ja päihdepuolella. On ollut ihanaa löytää se oma juttu, jonne sydän vetää. Mutta jos en pidä itsestäni ja rajoistani huolta, en jaksa auttaa. Ei minusta ole mitään apua toisille, jos vedän itseni niin piippuun, että esimerkiksi sairastun uudelleen.

Muistakaa siis pitää itsestänne hyvää huolta. Rakastakaa sitä ihmistä, joka teitä peilistä katsoo ja muistakaa kehua itseänne. Aiemmin katsoin peiliin ja olin itseni pahin kiusaaja. Haukuin kaiken itsessäni. Nykyään katson peiliin ja ajattelen, että mähän oon ihan hyvä näin. Juuri sellaisena kuin olen.

torstai, 20. syyskuu 2018

It´s not blood that makes you family. Love is.

Halusin tulla kirjoittamaan teille perheestä ja suvusta. Mun sukupuu on niin sekava, etten koulussa osannut sitä oikein edes piirtää paperille. Se ei mene suoraan ja jämptisti, vaan rönsyää joka suuntaan. Mulla on ollut kolme isoäitiä, yksi isoisoäiti ja neljä isoisää. Meillä ei ole koskaan ollut puolikkaita. Mumpsu sanookin aina, ettei puolikkaita ihmisiä ole olemassakaan. Kaikki ollaan ihan kokonaisia. Mulla on perheessä ja suvussa niin sanotusti omia ja lainattuja. Biologisia ja ei biologisia jäseniä. Ja silti, sillä ei ole mitään merkitystä.

Lapsena asiat olivat kovin mustavalkoisia. Alakoulussa mulle sanottiin monesti, ettei mulla voi olla niin montaa isovanhempaa. Se oli jotenkin kummallista, koska en ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Mulla nyt vain oli mummo, mumpsu, mummi ja mamma. Pappa, ukki, vaari ja pappa. Ei siinä sen kummallisempaa. Kun sitten ymmärsin biologian merkityksen tässä yhtälössä, aloin epäillä. Mietin pääni puhki, olisiko mummi mun isoäiti, jos ukkia ei jostain syystä enää olisikaan. Olisiko pappa vielä mun pappa? Ajatus oli jotenkin pelottava, sillä en osannut kuvitella elämää ilman näitä minulle rakkaita ihmisiä. Koskaan en kuitenkaan asiasta sen kummemmin puhunut, ajattelin, että se selviää sitten ajallaan varmasti.

Nyt ukki on saatettu viimeiselle matkalle ja mummi on ollut mun mummi yli 21 vuotta. Mummi on vaihtanut mun vaippoja. Ainakin näin oletan. Mummi on tehnyt mulle prinsessamekkoja, joita olen voinut vaihtaa viisi kertaa päivän aikana. Koska mekot on olleet se juttu. Mummi on piirtänyt mun kanssa tunteja. Opettanut mua askartelemaan, tekemään käsitöitä, leipomaan ja laittamaan ruokaa. Vaikka en kyllä koskaan varmasti yllä sille tasolle kuin mummi. Sinne kun menee, on taatusti aina hyvää ruokaa ja hyvä mieli. Ja ne voisilmäpullat… Mummin kanssa voi jutella kaikista asioista, eikä mummi koskaan tuomitse.

Mihin se kaikki häviäisi?

Ukin hautajaiset olivat jotain ihan järkyttävää. Itkin niin paljon, että tuntui, kuin tukehtuisin. Kirkon ulkopuolella mummi halasi minua. Muistotilaisuudessa ukin ns. lainatuista lapsenlapsista yksi kertoi, kuinka ukki oli opettanut häntä kalastamaan. Ja musta tuntui, että mä pakahdun. Yhtäkkiä tajusin, että hekin ovat saaneet laajennettua sukua, perhettä. Rakkaita ihmisiä ympärilleen. Hekin surevat, niin kuin minäkin. Yhdessä istuimme siinä pöydän ääressä. Omat ja lainatut.

Mä en osannut sanoa ukista mitään. Pidin vain itseäni kasassa, koska olin saanut itkun jo jotenkuten loppumaan. Tuntui hyvälle, että muut kertoivat asioita ukista. Vaikken itse osannut sanoa mitään. En osannut kertoa siitä, miten ihanaa ja turvallista oli se, että ukilla oli oma paikka sohvalla. Siinä ukki kertoili VPK:sta ja Lappeenrannasta. Katsoi vanhoja suomalaisia elokuvia ja torkkui. Ruokapöydässä ukki aina kertoi, miten oli käynyt hakemassa Pepeltä perunoita. Parhaita perunoita, joita on. Ukki harvoin kommentoi mitään. Siksi mun sydän pakahtui, kun vein kihlattuni ukille ja mummille näytille, ukki poistui ja palasi mukanaan mulle kaulakoru ja kihlatulleni linkkuveitsi. Onnitteli kihlauksen johdosta. Myöhemmin kuulin, että ukki oli sanonut, että mukavan oloinen mies. Rauhallinen. Ei ainakaan sellainen nykyaikainen puhelimenräplääjä. Ukin suusta se on kehu. Ja mun sydän pakahtui pikkuisen lisää.

Muistan itsenäisyyspäivät ukin kanssa. Katsottiin aina Tuntematon sotilas. Vappuisin ukki oli aina VPK:lla, vanha kypärä päässään. Mulla on ikävä sitä, kuinka ukki näytti meille joka vuosi videon siitä, miten tulipalo etenee asunnossa. Koska hän oli VPK: lainen ja ylpeä siitä. Mulla on ikävä ukin jatkuvia tarinoita, jotka olen kuullut ainakin 50 kertaa. Uudelleen ja uudelleen. Silti haluaisin kuulla ne vielä kerran. Voisin lähteä ukin kanssa Lappeenranta kierrokselle. Hän voisi kertoa rakkaan kotikaupunkinsa historiasta ja siitä, miten on ollut tuossakin talossa tekemässä sähkötöitä.

Muistan myös ukin saattohoidossa. Miten hän yritti kovasti tehdä ns. Aku Ankka ääntä huulillaan, mutta ääntä ei enää tullut. Ja kun mua alkoi hirveästi itkettää seistessäni ukin jalkopäässä, laskin katseeni ja näin, miten ukki alkoi heiluttaa mulle varpaitaan. Olin etukäteen jännittänyt, miten uskaltaisin sanoa ukille, että rakastan häntä. Ukki kun ei ollut mitenkään hellyydenosoitusten suurin ystävä. Tai ehkä olikin, muttei oikein osannut suhtautua niihin. Aina kun halasin ukkia, hän laittoi toisen kätensä olalleni ja taputti kahdesti sanoen ”noh, noh”. Siinä hetkessä, kun olimme lähdössä, halusin kuitenkin sanoa ne sanat. Kumarruin halaamaan ukkia ja sanoin, olet rakas. Jätin pienen palan sydäntäni silloin sinne. Ukille.

Olen äärimmäisen kiitollinen mun perheestä ja suvusta. Siitä, miten monia rakastavia ihmisiä olen ympärilleni saanut. Miten erilaisia ihmisiä. Olen onnellinen siitä, että meillä ei ole puolikkaita. Ja sitä haluan tulevaisuudessa myös omille lapsilleni. Että ei sillä ole väliä, onko joku ihminen biologisesti sun perhettä. Perheitä on monenlaisia. Ja kaikki perheet ovat ihan yhtä arvokkaita ja oikeita.

Tärkeintä on rakkaus.

  • Minusta

    Täällä kirjoittelee 23-vuotias Krista.
    Olen kokemusasiantuntija, opiskelija, elämänahne pohdiskelija. Tykkään väreistä, kynttilöistä, sateen tuoksusta ja suklaasta. Rakastan perhettäni, ystäviäni, uusien asioiden oppimista ja itseni haastamista.
    Lähellä sydäntä ovat kiusaamis-, mielenterveys- ja päihdeasiat.
    Jätäthän kommenttia, niin tiedän sinun käyneen täällä!

    Rakkaudella,
    Krista