Mulla on aika paha olla. Siinä on ne taikasanat, jotka avasivat jälleen kerran sen jonkin padon mun sisällä, jonka taakse olin tunkenut itkemättömät itkut, suremattomat surut, käsittelemättömät traumat, pelot, ahdistuksen, epävarmuuden ja kaiken, mikä sinne padon taakse nyt oli mahdollista tunkea, ettei tarvinnut ajatella. Koska oli niin paljon kaikkea muuta muka tärkeämpää kuin minä itse.

Olen itse kirjoittanut, ettei pahaa oloa voi loputtomiin paeta. Se saa sut aina kiinni. Mulla sen teki yksi viikko, kun en saanut kunnolla nukuttua. Kaikki ne hienot ja mahtavat kulissit, joita itselleni rakensin, tulivat rymisten alas. Siinä mä sitten seisoin ruhjeilla kaiken silpun keskellä enkä oikein tiennyt, mistä taas aloittaa.

Kaikkein vaikeinta on myöntää, että on paha olla. En mä taida pärjätäkään. Kaikkein vaikeinta on pyytää apua. Olla heikko, epävarma, pelokas ja pieni. Kuiskata, että mulla on aika paha olla. Avata se pato ja antaa tulvia. Toivoa, että joku pitää susta kiinni.

Masennus on täällä taas. Koska en mä jaksanutkaan. Mun piti, mutten jaksanut. Olen taas huomannut, mikä armottomuus mun sisällä asuu. Se huutaa, että mä olen epäonnistunut. Se huutaa, että mun pitäisi jaksaa. Mun pitäisi pystyä. Mun pitäisi olla terve. Mun pitäisi sitä ja tätä. Se kirkuu ja ruoskii mua armottomasti.

Se ääni ei kokonaan hiljene, vaikka tämä onkin jo neljäs masennusjaksoni. Tuttua puuroa, sitä samaa ympyrää ja kehää. Olen surullinen ja pettynytkin, että tää meni taas tähän pisteeseen. Mutta samalla en yhtään ihmettele. Sanoin työterveydessäkin, kun multa kysyttiin, mikä huolestuttaa töissä jaksamisen kannalta eniten, että olen hirvittävän hyvä vetämään itseni piippuun. Tarkoitin sitä. Mä olen ihminen, joka tekee ja urakoi. Joka haluaa elää joka minuutin ja puskea eteenpäin, vaikka tuntuisi vähän pahalta. Osaamatta pysähtyä ja hengittää. Kuulostella, miltä tuntuu.

Mä olen siinä tosin nykyisin parempi, kuin joskus aiemmin. Masennus on opettanut kivuliaalla tavalla armollisuutta ja itsetuntemusta. Tunnen itseni todella hyvin, ne hyvät, pahat, rumat ja kauniit puolet. Itseni. Kokonaisuutena. Ja mä todellakin tiedän, missä mun heikkoudet ovat ja haluan työstää niitä.

Odotan varovaisen toiveikkaasti, mitä tämä jakso elämässäni opettaa minulle ja miten matka jatkuu tästä eteenpäin. En pelkää enää, koska uskon vakaasti siihen, että elämä kantaa. Vaikka nyt on vaikeaa ja tuntuu siltä, kuin olisin vereslihalla, elämä kantaa. On aika levätä ja palata perusasioiden äärelle. Olla lempeä itselleen.

 

Mä yritän nyt keskittyä hengittämiseen. Siihen, että muistan syödä ja nukkua. Juoda vettä. Yritän löytää niitä iloa tuottavia asioita mun elämään. Tunnustella varovasti omia fiiliksiä ja ennen kaikkea olla armollinen itselleni. Silittää itseäni lempeästi ja sanoa, että kaikki järjestyy jälleen. Ja etten mä ole yksin. Kaikkea ei tarvitse selvittää kerralla, mutta hiljalleen, pienin askelin, kaikki järjestyy taas.

 

Niin kuin on järjestynyt aiemminkin. Multa kysyttiin itsetuhoisista ajatuksista. Mä sanoin hoitajalle rehellisesti, että mä haluan elää. Vaikka nyt se tuntuu pelottavalta ja vaikealta, silti. Koska mä tiedän omasta ja muiden kokemuksesta, että pimeinkin pimeä on voitettavissa. Viiltävästä kivusta, puristavasta ahdistuksesta ja murskaavasta pelosta voi selvitä. Siinä on jotain hyvin, hyvin kaunista ja voimauttavaa.

 

Ehkä se on elämän ydin. Kaikki ne myrskyt, joista emme usko koskaan selviävämme. Ja silti selviämme. Kaikki ne törmäykset, kun keuhkoistamme pakenee ilma ja se, kun jälleen pystymmekin hengittämään. Kaikki ne tuulet, jotka tuntuvat tempaisevan meidät lentoon, kun olo on niin kevyt ja sieltä laskeutuminen tavalliseen arkeen. Kaikki ne siniset hetket, joissa asuu rauha ja tyyneys. Ja niistä leikkaus taas siihen ruuhkaiseen Prismaan, jossa ei rauhasta tai tyyneydestä ole tietoakaan. Ihan jokainen tunne ja väri, joita elämä on tulvillaan. Ehkä se nimenomaan on elämää, että tuntuu. Hyvässä ja pahassa. Ja sitten elämä jatkuu. Mikään tunne tai väri ei ole pysyvä, muuttumaton, vaan liike jatkuu koko ajan. Ja ainakin itselläni se liike on aina eteenpäin.